Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 
 
 
 
VIIDES LUKU
 
Kadotuksen lamput, Täydellinen inflaatio, Rahamiesten piirissä, Selvittämättömät asiat, Tyydyttämätön jano
 
Minut temmattiin keskelle rahamiesten olotilaa. Aluksi sain seurata sivusta heidän kuolemanjälkeistä elämäänsä. Siten en herättänyt heidän huomiotaan ja he saattoivat olla aivan siinä tilassa, mikä heille oli ominaista. Tätähän juuri olin jo toivonutkin, koska olin joutunut aina huomion kohteeksi ja se oli jollakin tavalla estänyt minua täysin tutustumasta tähän ihmeelliseen, hiljaiseen maailmaan.
-         Täällä tuskin kukaan minua tuntee, arvelin, nyt kai saan katsella syrjästä kenenkään minua ahdistamatta.
Ilmapiiri oli himmeää kuin kuun kajetta, mutta täällä voin silti hyvin erottaa
liikettä. Ylhäältä näkyi joitakin tulipunaisia tähtiä, joita kuulin nimitettävän
”kadotuksen lampuiksi”. Niiden heijastus vaikutti levottomalta. Ja levottomina täällä liikkuivat ihmisetkin, ikään kuin matkustajat, jotka hermostuneesti etsivät asuntoa sitä kuitenkaan saamatta. Silloin tällöin leimahti kadotuksen lampuista helakanpunainen valojuova jonkun kasvoihin, paljastaen ne melkein punaisiksi ja samalla hyvin selviksi. Ne, joihin valojuovat sattuvat kuin valonheittäjistä, pyrkivät aina häviämään ikään kuin häveten paljastettuja kasvojaan.
Kaikkien kasvoilta heijastuu syvä pettymys. Koko ilmapiirissä on jotakin hirveän painostavaa. Ei kuulu lintusten laulua, ei näy ilon pilkettä missään.
Vangeilla ei ole enää niitä etuja, joita raha heille maan päällä soi. He tietävät nyt olevansa yhtä köyhiä kuin ne kerjäläiset, joilta he sulkivat maailmassa sydämensä ja joita he inhosivat ja ajoivat kynnyksiltään ulos. Maailmassa he saivat osakseen vai turhaa kunniaa, rahan ja tavaran antamaa. Heitä kunnioitettiin vain niiden keskuudessa, jotka pitivät varallisuutta ihmisarvon mittapuuna. Kun nyt ei kukaan heistä voi kerskailla varoillaan, on heiltä kaikki kunnia mennyttä, samoin ne nautinnot, joita he ennen mammonan voimalla ja vallalla järjestivät.
He tuntevat alituista janoa, joka ei koskaan sammu, eivätkä voi sitä tyydyttää.
(Luuk.16:24-25)
-         Oletteko tavannut täällä herra K:ta, kysyin eräältä vaivatun näköiseltä mieheltä?
-         Kyllä, tunnemme. Hän ei halua tulla näkyviin, koska hänen tunnollaan on selvittämättömiä asioita, joita hän maan päällä ollessaan teki.
Hän on seurustellut kristillisissä piireissä, jopa puhunutkin uskonnosta, mutta hänen sydämensä oli mammonan orja, niin kuin meidän muidenkin, jotka nyt olemme täällä kaikkea lohdutusta vailla.
Usein hän valittaa sitä, ettei hän käyttänyt varojaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Nyt hän tietää, että niitä käytetään maan päällä juoppoudessa ja siitä hänellä on hirveä piina. Hänen sukulaisensa ovat suruttomia, niin kuin mekin olimme ja pitävät nyt juhlia K:n kokoamilla runsailla rahoilla, jotka tämä jätti heille perinnöksi. Hän seuraa tarkoin vielä sukulaistensa elämää, kuten mekin, jotka olimme yhtä mieltä hänen kanssaan.
-         Minä vain kysyn hänestä sen tähden, että olin rahapulassa ja kerran
pyysin häneltä pientä lainaa, huomautin ja jatkoin: Hän suvaitsi luoda minuun vain halveksivan hymyn eikä antanut penniäkään. Hän kertoili vain rikkauksistaan. Se viilsi tuntoani sen tähden, että herra K. itsekin
harrasti jumalisuutta. Jo silloin huomasin, että hän oli täydellisesti rahan orja ja mielessäni soivat Vapahtajan sanat: ”Ette voi palvella kahta herraa, Jumalaa ja mammonaa”.
-         Kyllä me olemme täällä kaikesta selvillä. Täällä ovat kaikki kuin
lasikaapissa, joten jokainen menneisyys on kuin suurin kirjaimin luettavana ja se saattaa meidät häpeämään. Eihän täällä puhdistettua ihmistä olekaan, vaan meitä kurjia rahan orjia, jotka ajattelimme vain rahaa ja haalimme sitä keinoja säästämättä.
-         Mutta koettakaa saada herra K. esille, pyydän.
-         Yritän, sanoo mies ja häviää luotani jonnekin, josta en erota enää mitään.
Pian ilmestyy puhuteltuni ja kertoo, ettei herra K. halua minulle näyttäytyä.
-         Miksi hän ei saavu, kysyin?
-         Kuten jo sanoin, selittää mies. Herra K. häpeää ja kun kuuli nimenne, hän pakeni luotani. Hän puhui aina selvittämättömistä asioista.
-         Mitä ovat nuo ”selvittämättömät asiat”, joista hän on niin levoton?
-         Ah, niitä on paljon: raha- ja naisasiat… Te arvaatte jo kaiken.
-         Näitä kaikkia aavistin jo hänen eläessään, mutta en voinut niistä puhua.
Nyt tunsin kuin olisin ollut syyllinen herra K:n kurjaan kohtaloon. Miksi en sanonut sitä hänelle, koska selvästi vaistosin koko hänen liiketoiminnastaan ja sielunsa tilasta, ettei hän vaeltanut valossa!
-         Herra K. oli oikeastaan saanut herätyksen minun kauttani ja minä
toivoin, että hän olisi luopunut synnillisestä elämästään, selitin miehelle.
-         Täällä on monta muuta, jotka ovat heränneet, mutta jotka eivät ole
kestäneet kiusausta. Minäkin tunnen teidät ja sanon lopuksi:
Olin valtavassa herätyksessä, kun te puhuitte synnin kirouksesta, mutta saatana vei minut ahneuteen ja sillä matkalla olen. Usein näen pimeyden ruhtinaan, joka nyt ilkkuu meille. Mammona, naiset ja alkoholi ovat meidän tuhomme. Molemmat synnit orjuuttivat meitä miehiä niin, ettei meille koita enää Jumalan valkeus,
Kadotuksen lamppujen valojuovat valaisivat äkkiä miehen kasvot. Kauhistuin:
Hänkö? Samassa hetkessä mies katosi pelkäksi varjoksi ja näin erään suuren kartanon omistajan hahmon. Hän oli tavallisesti eläessään hyvin kyynillinen ja kohteli ylimielisesti ihmisiä. Hän hoiti hyvin kartanoaan ja sai siitä kunniaa, jonka sokaisemana hän paisui itsetietoiseksi tilanomistajaksi. Nyt näen hänet tuonelassa laihana silmistään kyynillisyyden sijasta alakuloinen, tuskainen ilme.
Hän liikkui levottomana, sillä hän tietää nyt selvästi, ettei enää omista kartanoa, eikä mitään enempää kuin ne kerjäläiset, jotka hän oli ajanut halveksivin ja ivallisin sanoin luotaan. Mies ei saa enää hallita mitään. Hän haluaisi vieläkin ylpeillä, mutta hänet on peräti masennettu.
Muuan köyhä työmies lähestyy entistä kartanonomistajaa ja ilkkuu:
-         Ka, täälläpä herrakin on. Muistatko kun pyysin sinulta yhtä koivua, josta
olisin tehnyt kelkan anturat, mutta sinä et antanut, vaikka omistit satoja hehtaareja metsää? Sanoit tarvitsevasi sen itse. No, mitäs sillä nyt teet?
Missä sinun koivusi nyt on?
Kartanonomistaja kääntää häpeissään kasvojaan, mutta samalla leimahtaa kadotuksen lampuista valosoihtu valaisten hänen valjut kasvonsa. Siinä hän oli kaikkien häpäisemänä, voimatta sanoa mitään.
Nyt näin, miten turhaa on koota maallista tavaraa ja ylpeillä sillä, koska sen omistajien asema tuonelassa on vaikea. Ei sen vuoksi, että he omistavat tavaraa, vaan siksi, etteivät he auttaneet tarvitsevia.
-         Sinulle näytetään vielä paljon, ennen kuin vapaudut täältä, sanoi Suuri Henki, joka miesten häivyttyä oli taas luonani. Minä tunnen jo tämän maailman ja siirryn jälleen Jumalan puutarhoihin, mutta ole täysin levollinen, palaan luoksesi heti, kun selviydyt.
Suuri Henki saattoi poistua ja ilmestyä milloin tahansa sekä kulkea alimmissa ja ylemmissä taivaissa silloin, kun minun täytyi liikkua kadotuksen kansan keskellä. Mutta minähän en ollut vielä valmis autuaitten maailmaan; minun täytyi vielä nähdä mikä kurjuus ja epätoivo vallitsee nimikristittyjen, luopioitten ja julkijumalattomien kuoleman jälkeisessä elämässä. Kaikki oli kuin hirvittävää unta ja kuitenkin selvää todellisuutta. Olin joutunut tuonelaan ja minun oli vain katseltava, mitä näin.
Näin edelleen entisten rahamiesten liikettä kaikkialta. He olivat kovin levottomia. Kuulen kiihkeitä keskusteluja ja koetan saada selvää, mitä he puhuvat. Muuan keski-ikäisen näköinen herrasmies pitää päästään kiinni ja huokaa:
-         Voi Jumalani, mihin olemme joutuneet.
-         Mitä nyt suret, utelee eräs vanhus.
-         Sitä vain, ettei täällä saa rahalla enää mitään. Täällä on nyt täydellinen inflaatio, jota maan päällä niin pelkäsimme. Ajatteles, me kokosimme maailmassa rahaa. Se oli meidän intohimomme. Teimme kaikkemme saadaksemme omaisuutta ja nyt sillä ei saa täällä mitään.
-         Sanos muuta, lisää vanhus.
-         Kuten tiedät, täällähän on kaikki jo paljastettua, me teimme ennen rahalla ihmeitä. Me ostimme ihmisiä, elimme rahan voimalla intohimossa, mutta täällä … Mikä hirvittävä kirous! Olemme kaikki täällä rutiköyhiä.
-         Mutta pitihän meidän tietää tämä jo eläessämme.
-         Niin, kyllä,  mutta minulla ei koskaan ollut aikaa miettiä kuoleman jälkeistä elämää.
-         Tosiaankin, kyllä me tiedämme, mikä sinäkin olet. Sinut otsassasi on irstailijan merkki, niin kuin monien muittenkin, sanoo vanhus matalalla äänellä.
-         Kokoaisin vieläkin rahaa, mutta mehän olemme kuolleita. Emme voi sitä enää käyttää. Sehän ei merkitse täällä enempää kuin höyhen tuulessa.
Mutta miten voimme selviytyä tuomiolta, jonka edessä olemme, huokaa keski-ikäinen.
Hän kävelee autiossa huoneessa pitäen yhä molemmin käsin päästään.
-         Jumalani, Jumalani, mihin olemme kulkeutuneet, huutaa hän
lakkaamatta.
-         Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää, kuuluu kimakka naisen ääni ja esiin
ilmestyvät nuoren naisen pirulliset kasvot.
-         Sinä, sinä, helvetin konna, viettelit minut rahallasi, kirkuu hän
keski-ikäisen miehen edessä aivan kuin mielipuoli. Kirotut rahasi polttakoot sinua aina ja iankaikkisesti! Niillä neitsyyteni veit.
Mitä sinulle merkitsi naisen puhtaus kun sait himosi tyydyttää?
Häpeä iankaikkisesti ja ole kirottu! Paholaiset hyväilkööt sinua, homeinen saatana, ettäs minutkin tänne toivottomuuden yöhön saatoit.
Naisen silmistä palaa koston lieska, hänen koko olemuksensa muistuttaa mielipuolen olemusta. Siinä hän kirkuu viettelijänsä edessä kuin paholainen antamatta hänelle hetkeksikään rauhaa, Mies yrittää peittää käsillään kasvojaan, mutta kadotuksen lamppujen valojuova lankeaa niihin ja nainen jatkaa:
-         Häpeä, häpeä, iankaikkisesti, sinä valkoinen piru. Sinä sytytit minussa                           
     lihan himot, sinä sytytit minussa rahan himon, niin että möin                     
    ruumistanikin rahasta. Mitä sillä nyt saan muuta kuin tuskia? Nyt en
     enää voi elää kanssasi, enkä koota rahaa. Mitä nyt teet? Missä ovat nyt           
         rahasi ja ruumiin rakkautesi, sinä kurja olento – häpeä!
Mies yrittää pakoon, mutta naishirviö seuraa häntä kuin peto saalistaan hillittömässä koston ja tuomion tulessa. Mies poistuu naisen ahdistamana kadotuksen lamppujen valaistessa irstailijan häpeällisiä kasvoja ja jostakin etäisyydestä kuuluu yhä naisen kimakka kiljunta. Hän seuraa viettelijäänsä.
Vapisen kauhusta, mutta en uskalla suutani avata,
Kuinka hartaasti jo toivon, että Suuri Henki saapuisi, että näkisin vielä Valon ihmisen ja kuulisin hänen isällisen äänensä, mutta Suuri Henki ei saavu.
Voi minua, jos hän jätti minut, sillä tämä on helvettiä, kauheaa helvettiä, huokaan ja tuntuu kuin kylmä hiki valuisi pitkin keveää ruumistani.
-         Kuule Henrik, minulta jäi miljoona markkaa ja talo, enkä voi niitä käyttää, kuuluu nyt vuorostaan vanhanpuoleisen miehen ääni.
Katseeni liukuu ääntä kohti ja erään ravintolan pöytää muistuttavan pöydän ääressä näen joukon miehiä ja naisia. Heidän kasvoistaan saattaa varmuudella todeta sekä iän että sukupuolen. Samoin äänestä miehen ja naisen, sillä kuolemanjälkeisessä maailmassa kantavat kaikki sinne muuttaneet yksilöllisyytensä.
-         Mutta minulta jäi viisi miljoonaa markkaa ja hyvä liike, kuului saman pöydän ympäriltä karkea miesääni.
-         Mitä ne nyt merkitsevät enää, lausuu joku naisista? Mehän olemme kuolleita, ettekö hyvät herrat voi vieläkään sitä muistaa?
-         Niinpä olemmekin, Henrik vastaa. Me olemme todellakin kuolleita.
Mitä me enää rahallamme saisimme? Maailmaan jäivät rahamme ja tavaramme ja me saavuimme tänne kuin ne, jotka tulipalossa ovat kaiken menettäneet ja tyhjin käsin pelastuneet.
-         Jospa olisimmekin pelastuneet, sanoo joku naisista, mutta mehän olemme
kadotuksen kansaa.
     -   Onko se sittenkin todellista, kysyy pöydässä istunut, äskettäin tuonelaan
saapunut mies?
-         Totta on. Näethän ettei meillä ole enää samanlaista ruumista kuin maan
päällä. Me emme voi enää käyttää rahaa niin kuin siellä. Me emme voi enää juhlia kuten maan päällä, koska täällä raha ei merkitse mitään.
Ei täällä saa myöskään pisaraakaan samppanjaa, emmekä voisi sitä käyttää, jos saisimmekin, koska meillä ei ole fyysistä ruumista.
-         Tuokaa minulle samppanjaa, kuulen naisen äänen.
-         Ja minulle, jatkaa toinen
-         Mitä kirottua te puhutte? Ettekö te kadotuksen sikiöt jo huomaa, että me olemme helvetissä, huomauttaa joku karkeasti. Vaikka meillä olisi tuhannen pulloa, emme voisi niitä käyttää, meillähän ei ole enää samaa aineellista ruumista.
-         Mutta, minä haluan, sanoo toinen naisista.
-         Ja minä, säestää hänen osatoverinsa.
-         Voi te kurjat, miten paatuneita olette, jatkaa karkeaääninen mies. Kun olimme maan päällä ja meillä oli yllin kyllin rahaa, me juotimme teille mitä halusitte ja te joitte ja juovuitte. Nyt meillä ei ole enää rahaa, eikä se, kuten tiedätte, täällä sitä paitsi olisi nollankaan arvoista. Miksi te siis vielä meitä kiusaatte?
-         Ja totuus sanottakoon, vaikka kävisi miten, jatkaa karkeaääninen.
Kun elimme rahamaailmassa, jumaloimme mammonaa ja kaikki olivat sen, kuten Joosuan kultavasikan, ympärillä ja me saimme rahalla mitä halusimme. Me emme saa täällä edes vesitilkkaa, niin viheliäisiä me nyt olemme.
-         Hyvä Jumala, missä me olemme, kirkaisee toinen naisista.
-         Mehän olemme helvetissä, vastaa karkeaääninen mies.
-         Helvetissä! - huutaa toinen nainen.
-         Eikä täällä juhlita enää, lisää sama miesääni. Juhlat on nyt juhlittu ja me olemme kadotuksen kansaa. Kirottu mammona meidät petti. Me uskoimme siihen, hylkäsimme Jumalan ja taivaan ja nyt saamme olla pimeydessä, jossa eivät meille loista Jumalan valot. Vain nuo ärsyttävät kadotuksen lamput, piinaavat juovat.
Miehen sanojen jälkeen alkoi kuulua kauheaa ulinaa ja minä näin, miten pimeyden henget lähestyivät pöytää. Kuului sydäntä särkeviä ääniä. Pöydän ympärillä istujat vihdoinkin tajusivat tulleensa kuolleitten valtakuntaan, jumalattomien, rahanahneitten tuonelaan, jossa ei enää voitu juhlia.
Heidät täytti sanomaton kauhu, sillä he huomasivat nyt lopultakin todellisuuden. Kuolema oli siirtänyt heidät maailmaan, joka oli kokonaan toinen kuin se, josta he olivat tulleet.
     -   Jospa saisimme aloittaa elämämme uudelleen, kuului kuin yhdestä suusta ja synkkä sumuhäivä verhosi heidät, niin etten erottanut enää ainoatakaan …
 
 
     
 
©2018 VALKEUS - suntuubi.com