Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 
 
 
 
NELJÄS LUKU
 
Luopioitten maailmaa, Vainajat puhuvat, Kuulin lauluakin
 
Minulle näytettiin suuri puisto, jonne ei paistanut aurinko. Siellä oli paljon puita, mutta niiden lehdet olivat lakastuneita ja surkastuneita. ei kuulunut lintusten laulua, mutta ihmisolentoja saatoin erottaa kaikkialla. Liike oli vilkasta ja samalla kuolemanhiljaista. Olimme saapuneet uuteen ilmapiiriin.
-         Keitä ovat nämä ihmisolennot täällä, kysyin?
Suuri Henki vastasi hiljaa:
-         Pian saat kuulla.
Meidät ympäröi tuonelan harmaa kansa, kaikki suuresti toisistaan eroavia.
Joukosta erotin taas monia tuttujakin. He tuskin huomasivat Suurta Henkeä, joka saattoi liikkua heiltä salassa, koska hän oli ruumiillistunut eri muotoon, vain minua varten.
Saavuimme luopioitten ja uskomattomina kuolleitten piiriin.
Suuri Henki katseli vakavana tätä maasta siirtynyttä kansaa, joka ei ollut hävinnyt, eikä suinkaan tiedotonna nukkuvaa.
-         Pelottava näky, hän sanoi. Tänne saapuu yhä entisiä kristittyjä, jotka hengessä aloittivat, mutta lihassa päättivät.
-         Emmekö voisi puhua heille, kysyin?
-         Lupa ei ole minun vallassani. Olen jo saarnannut menneessä maailmassa,
joka vesitulvaan hukkui. Kukaan ei silloin uskonut, vaikka Jumala kärsivällisesti odotti. Kuinka uskoisivat nämäkään, jotka ovat saapuneet tähän maailmaan?
Kun meidän ei sallittu puhua näille joukoille mitään, ilmestyi tuttu mies ja sanoi:
-         Olemme toivoneet, että te puhuisitte meille, mutta koska yhä olette hiljaisia, niin me puhumme.
 Miehen kasvoista heijastui epätoivoinen tuska. Lyhyen tauon jälkeen hän jatkoi:
-         Niin – puhun vain omasta puolestani. Minähän olen luopio. Olin kerran     
uskovainen, jo aikoja sitten. Tunsin Jumalan läsnäoloa silloin ja saarnasin kehottaen toisiakin pysymään Kristuksessa. Mutta sitten jäi Sanan tutkiminen ja rukouselämä. Lankesin. Kyllähän täällä tiedetään kaikkien paheet. Niin – minua nuhteli Pyhä Henki voimallisesti, mutta samalla syntikin alkoi hurmata. Näin saatoin Pyhän Hengen murheelliseksi ja Hän jätti minut lopulta. Täällä minä nyt sitten olen, muitten luopioitten kanssa. Voisiko muutosta enää tulla? Jospa voisin aloittaa uudelleen!
Tuskin mies oli lopettanut, kun jo toinen jatkoi:
-         Olen kokenut ihan samaa kuin Jannekin. Jouduin hengelliseen ylpeyteen.
Sain uskovaisena henkikasteen, puhuin kielillä ja minulla oli armolahjoja, joista ylpeilin. Mutta nyt olen myös täällä. ”Jumala on ylpeitä vastaan”, luin maan päällä Raamatusta ja se on totta. Jumala on minua vastaan.
Vielä jatkoi kolmas:
-         Minullakin oli armolahjoja. Paransin sairaita, profetoin ja saarnasinkin, mutta aloin halveksia muita, joilla ei ollut samoja lahjoja kuin minulla.
    Tulin ylpeäksi ja lankesin. Jouduin hirveään pimeyteen, jota jatkuu yhä täällä. Jospa olisin vielä elossa, mutta minäkin olen kuollut. Siksi on kaikki nyt epätietoista. Me kyllä tiedämme, mitä on pelastus, vaikka itse olemme kadotuksen kansaa.
Olisin lausunut jo edes jonkun lohduttavan sanan, mutta kun yritin, en saanut.
Kun yritin uudelleen, alkoi muuan nainen puhua:
-         Olemme varjoruumiissa, todellakin kuolleita. Minäkin ennen rukoilin ja
uskoin Jumalaan, mutta menetin uskoni muutamaa vuotta ennen kuolemaani. Elämääni tuli niin suuria ristiriitoja, etten kestänyt. Sorruin.
Seurasi paatumus.
Samalla huomasin aivan tutut kasvot. Nuori nainen kysyi:
-         Muistatteko minua? Minäkin olin herätyksessä, kun te saarnasitte
kerran. Me keskustelimmekin ja rukoilitte puolestani. Ettekö muista?
Asia oli todellakin niin kuin hän kertoi. Muistin selvästi, että hän oli ollut herätyksessä ja että olin koettanut neuvoa tyttöä elämän tielle. Sääliväisenä kysyin:
-         Miksi sitten jouduitte tänne?
-         En kestänyt uskontaistelua. Menin jumalattomien joukkoon maailmassa ja nyt saan olla täälläkin uskomattomien seurassa. En enää uskaltanut tulla uskovaisten kokouksiin, enkä seuroihin, sillä pelkäsin, että he olisivat minua tuominneet ja inhonneet, koska tiesivät, että olin langennut. Pelkäsin aina, että he olisivat minua vain syyttäneet ja halveksineet. Jospa voisin uudelleen aloittaa, mutta olen kuollut.
Nyt en voi enää varoittaa tovereitanikaan, jotka vielä elävät.
Voisinpa päästä maan päälle, pukeutua semmoiseen muotoon, että he erottaisivat minut ja puhua heille, mutta se olisi turhaa. He eivät uskoisi.
Ja niinhän on kirjoitettukin, etteivät he usko, vaikka joku kuolleista nousisi saarnaamaan heille, koska eivät usko eläviä profeettojakaan.(Lk.16:30-31)
Kunpa täällä tehtäisiin vielä lähetystyötä. minulle on ilmoitettu, että pakanain keskuudessa sitä vielä tehdään, niin kuin maan päälläkin.
-         He eivät ole aiemmin saaneet kuulla evankeliumia, huomautin.
-         Jospa meillekin vielä joku apu tulisi, tyttö lopuksi sanoi.
-         Mutta, miten jouduit niin nuorena tänne?
-         Jäin auton alle. Ettekö seurannut lehdestä? Olin aikonut tehdä parannusta, mutta kun lähtöni tapahtui niin äkkiä, etten aavistanutkaan, olen nyt samanlaisessa sieluntilassa täällä kuin maan päälläkin.
Ensimmäiset minuutit olivat ihmeelliset. Näin kaikki, mitä tuli eteeni.
Kuolemaksi sanottu tapaus oli kuin olisin astunut pimeään tunneliin, mutta vähitellen siellä tuli valoisampaa ja silloin aloin erottaa maailmaa, jossa nyt olen. Minä en tosin ennättänyt edes huokausta HERRAN puoleen rukoilla. Huomasin pian vertavuotavan ruumiini kadulla ja poliisien sitä kantavan autoon ja eteenpäin, kunnes haudattiin. En pitänyt hautajaisistani, en siksi, että ne olivat sangen vaatimattomat, vaan siksi,
että minut julistettiin Herrassa kuolleeksi, enkä sitä kuitenkaan ollut.
Minä jouduin tänne salaluopiona, eikä minulla ole nyt rauhaa missään.
Jospa saisin ne päivät takaisin, jolloin olin lähellä Herraa! Voitteko sanoa, onko minulla enää toivoa?
-         Vanhan liiton ihmiset sanoivat, ettei Herra jätä heidän sieluansa
tuonelaan, sillä lopulta kirkastui heille ylösnousemustoivo. Lopullista tuomiota ei vielä ole ollut – mitä Herra sitten tehnee, se on Hänen asiansa.
Jostakin alkoi kuulua hiljaista surunvoittoista laulua. Se kantautui kaukaa, mutta läheni ikään kuin jokin kulkue olisi lähestynyt minua. Ketään en kuitenkaan erottanut. Laulun sävel oli niin surunvoittoista, että minut valtasi kauhu. Onneksi ilmestyi Suuri Henki hyvin säteilevänä ja toi minulle terveisiä
”ihanasta maasta”. Hänen koko olemuksensa todisti taivaallista kirkkautta. Hänen kasvoillaan oli niin sanomattoman ihana ilme, että unohdin koko tuon laulun sävelen. Sanoista en saanut selvää.
Minun teki mieleni kovin päästä jo myöskin ”ihanaan maahan”, josta Suuri Henki niin sädehtivänä saapui.
-         Voisinko minäkin jo palata sinne, kysyin
Suuri Henki rauhoitti minua vastaten:
-         Ole nyt levollinen vielä. Sinulle näytetään niiden elämää, jotka eivät vielä ole päässeet paratiisiin.
Suuri Henki osoitti minulle levottomia ihmisiä, jotka olivat laulaen saapuneet jostain näköpiiriimme. Kas, nämähän ne lauloivatkin! Nyt erotin jo heidän kasvojaan. Näitä raukkoja ei kukaan voinut lohduttaa. He yrittivät jostain saada itselleen lepoa, mutta turhaan. Heidän tunnolleen oli jäänyt epäselvää
ja pahan omatuntonsa ajamina he olivat alati liikkeessä, vaikka heidän liikkumatilansa olikin rajoitettu. Siinä oli ulkokullattuja ja luopioitten täytyi kuulla heidän ikävää valitustaan ja olla samoissa seuduissa pääsemättä eroon heistä. (Matt.24:45-51) …
©2018 VALKEUS - suntuubi.com