Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 
 
 
 
KOLMAS LUKU
 
Uusissa ilmapiireissä, Ihmeellisiä luolia, Pappeja ja sananjulistajia, Pettyneitä.
 
Hetken kuluttua näin suuria luolia, joissa liikkui ihmisolentoja. Minulle ei sanottu, miten syviä nuo pelottavat luolat olivat, joita verhosi hallankaasua muistuttava hämärä. Jostakin kaukaa saatoin erottaa suuren kaupungin rakennusten kattoja, savupiippuja ja kirkontorneja.
Me saavuimme yhä lähemmäksi luolia muistuttavia olinpaikkoja ja saatoimme erottaa jo ihmishahmoja.
-         Tässä piirissä on varmaan monta, jotka olet maan päällä tuntenut, Suuri Henki sanoi. Täällähän on sitä kansaa, joka kävi kirkoissa ja hengellisissä kokouksissa. Monet heistä istuivat ompeluseuroissa hartaan näköisinä.
    He tuomitsivat maiset huvit, eivätkä he ole juoneet väkeviä juomia, vaan      
    eläneet säädyllisesti. He ovat täyttäneet kristillisyyden ulkonaiset mitat niin
    kuin fariseukset Kristuksen päivinä.
Hämmästyin tätä kammottavaa näkyä ja kysyin pelon vallassa:
-         Miksi he sitten ovat joutuneet tällaisiin luoliin? Eikö sellaisten ihmisten        
pitäisi olla jo taivaan kirkkaudessa? Ketkä mahtavat enää päästä taivaaseen, koska eivät tällaisetkaan ihmiset ole sinne päässeet?
Ennen kuin Suuri Henki lausui sanaakaan, oli edessäni tutun uskonsisaren hahmo. Voisin nimetäkin hänet, mutta hänen läheisimpiensä vuoksi nimitän häntä vain Sisareksi, niin kuin häntä maan päällä oloaikanaankin nimitimme.
Hänellä oli vielä niin selvät kasvojen piirteet, vaikka olikin henkiruumissaan, että hänet saattoi hyvin tuntea maallisen elämänsä varjosta. Niin kuin hänellä oli eläessään tuuhea sileäksi kammattu tukka, se näkyi tässäkin muodossa.
Hieman ryppyiset kasvonsa olivat myös kelmeät, kuten kaikilla vainajilla, joita täällä kohtasin. Tämä Sisar tunsi minut ja hämmästyi suuresti, kun näki minut, sillä Suuri Henki oli kadonnut näköpiiristämme ja Sisar sanoi:
-         On ihmeellistä, että olemme molemmat täällä. Minulla olisi paljon puhuttavaa kanssasi, mutta voinko puhua?
-         Kyllä, vastasin.
Sisar jatkoi:
-         Niin, meitä on täällä paljon, jotka emme saaneetkaan kirkastettujen osaa.
Sitten hän viittoili luoliin päin, jotka näkyivät nyt selvemmin ja virkkoi hyvin masentuneesti:
-         Näetkö noita luolia tuolla?
-         Kyllä, erotan.
-         Näissä luolissa ja koko tässä ilmapiirissä on vain meitä kurjia, jotka emme kukaan usko toisiimme. Me kaikki epäilemme toisiamme, vaikka meitä on täällä paljon. Olemme hyvin yksinäisiä sieluja. Haluaisimme todellista ystävyyttä, mutta sitä ei täällä synny. Meitä päinvastoin aina pelottaa, kun näemme tuttaviamme. Tämä nyt on meidän alkutuomiomme, mitä sitten kun tulee suuri viimeinen tuomio, jolle meidät kaikki kutsutaan.
-         Mutta, miksi te ette täälläkään luota toisiinne ja miksi ette saa ystäviä, kysyin ihmetellen?
-         Emme maan päälläkään rakastaneet toisiamme, vain itseämme. Meillä oli väärä mielenlaatu. Vaikka meillä ei ollut todellista yhteyttä Jumalaan, pidimme itseämme muita parempina. Arvostelimme ankarasti maan päällä langenneita, koska meiltä puuttui Jumalan rakkaus. Ompeluseuroissakin me panettelimme muita, vieläpä sananjulistajiakin.
Rakkaudettomasti etsimme vikoja heistä, eikä meille lopulta juuri kukaan
kelvannutkaan. Meidän olisi pitänyt rukoilla heidän puolestaan, mutta kun ei ollut rakkautta, niin kaikki meni niin kuin meni ja täällä me nyt vietämme aikamme kovin yksinäisinä. Me olemme epäilyjemme vallassa
sen tähden, että jo maan päällä aina epäilimme. Meiltä puuttui nöyryyttä, koska olimme välttäneet olosuhteiden vuoksi suuret lankeemukset.
Nyt oli jo ympärillämme joukko tuonelan olentoja, jotka uteliaisuudesta olivat lähestyneet kuulemaan, mitä Sisar puhui. Muutamat näyttivät hyvin hämmästyneiltä seuratessaan keskusteluamme. Tunsin kaameaa puistatusta tämän mykän joukon keskellä ja samalla myös pelottavaa yksinäisyyttä, kun Sisar jatkoi:
-         Täällä on sananjulistajia ja pappejakin. He eivät tule lainkaan
luoksemme, vaan haluavat olla piilossa. He tietävät, ettei heitä uskoisi kukaan, vaikka he pitäisivätkin meille kokouksia ja jumalanpalveluksia.
Heillä on ollut samanlainen väärä mielenlaatu. He ovat ylpeilleet ja hengessä langenneet. Täällä onkin vain hengessä langenneita. Siitä on vaikeinta nousta ja päästä parannuksen paikalle. Täällä on mm. muuan saarnamies, joka palveli samassa seurakunnassa, josta tänne muutin.
Hän tuli vähän minun jälkeeni ja kertoi, miten maailmasta siirtyy usein hänen tuttaviaan tänne, jossa nyt olemme. Hän itse oli ollut rahan orja, omahyväinen, myös virkaveljiensä ankara arvostelija ja kiipijä.
Hyvin kateellinenkin hän oli ollut ja nyt vasta hän näkee kaiken, mutta mitä se enää hyödyttää?
Hän on sitä paitsi kiero ja kavala olento, johon ei kukaan täälläkään halua tutustua, eikä puhua hänelle mitään.
-         Mutta sinähän jatkat täälläkin parjaustasi! Etkö todella saa nytkään
parannuksen armoa, kysyin lopuksi?
Sisar loittoni hieman, mutta jatkoi kuitenkin:
-         Niin, niin, kaikki me täällä teemme samaa kuin maan päälläkin ja siksi
emme pääse kirkkaampaan piiriin. Jospa voisinkin tehdä tosiparannuksen, niin ei tarvitsisi näin kurjana olla. siihen on kuitenkin nyt vaikeata enää päästä. Mutta tuosta meidän pastoristamme vielä piti sanoa, että hän raivasi edeltäjänsä valheellisilla puheillaan ja menettelyllään pois ja tuli itse hänen virkaansa kieroudella.
-         Jo riittää. Sinähän eksyt taas panettelemaan toista.
-         Oi, me riitelemmekin täällä ja niin se pastorikin oli tehnyt ja nyt sitä suorastaan vihataan, kun ei sanonut meille totuutta silloin, kun olimme hänen seurakuntalaisiaan. Hän oli tosiaankin aito silmäin edessä palveleva fariseus, mutta samanlaisia olimme me muutkin ja nyt olemme vielä kurjempia. Kyllähän tämä tila on kauhea, kun täällä muistuvat mieleen kaikki selvittämättömät asiat ja ne aivan matona kiemurtelevat.
-         Mutta missä on miehesi, kysyin lopuksi?
Tähän Sisar vastasi hätäisesti, ettei hän ole koskaan miehestä mitään tiennyt.
-         Niin, niin ja siksi minä aina niin rakkaudettomasti tuomitsin niitä, joilla oli moraalisia lankeemuksia ja jotka rikkoivat kuudetta käskyä vastaan.
Kyllä se hirmuista olikin, sanon vieläkin, eikä niitä voi nytkään muuta kuin tuomita. Mutta varsinainen helmasyntini oli se, että levittelin valheellisia juttuja, mitä ikinä kuulin ja saatoin niitä keksiäkin tai ainakin
liioittelin, jos jotakin alkuun kuulin. Olin valehtelija. Se minua vaivaa.
Ja olisinhan voinut auttaa puutteessa kituvia ystäviäkin, mutta sitä en tehnyt, koska minulla ei ollut rakkautta. Nyt varoillani, jotka jätin maan päälle, jumalattomat pitävät synnillisiä juhliaan.
-         Mutta, kuinka saatoit Kristuksen tunnustajana niin elää?
-         Voi, minä en ollut koskaan uudestisyntynyt, vaan olin tullut mukaan uudestisyntymättömänä, enkä siis voinut elää kristityn lailla. Nyt sen vasta olen nähnyt ja siksipä täällä olenkin. Kuinka paljon sainkaan kielelläni pahaa aikaan. Voi, jospa elävät ihmiset tekisivät kielen synneistä parannuksen. Täällä se on vaikeaa ja minä kuulen aina vain pahoja juttuja. Ah, kuinka hirveää tämä kaikki on. Mutta, kun niitä oli muitakin, jotka puhuivat uskovaisten synneistä ja jos en olisi yhtynyt heihin, niin he olisivat sanoneet, että minäkin puolustan syntiä. Siksi yhdyin heihin ja nyt täytyy jatkaa näin ikuisuuksiin.
Voi Jumalani, Jumalani! Tuleeko tästä enää pääsyä?
-         Minä juuri olen se saarnamies, josta Sisar on kertonut, kuului äkkiä
miehen ääni.
Käännyin ääntä kohti ja katso, luonani seisoi virkaveljeni, jonka tapoja maan päällä en oikein käsittänyt. Hänen kuoleman muuttaneista runnelluista kasvoistaan heijastui kärsimys ja epätoivo. Mies lausui hätääntyneesti, aivan kuin häntä olisi joku ahdistanut:
-         Saanko sanoa jotakin?
Kun nyökkäsin myöntymykseni, mies jatkoi:
-         Nyt minun täytyy lopultakin sanoa totuus. Olen murhaaja, Kielelläni minä murhasin muutamia veljiä ja nyt se painaa. Tässä on tuomioni. Olen täällä valehtelijain ja vääräin joukossa. Olen ihan yksin. Ei yhtään veljeä, ei ketään, jolle puhuisin. Kukaan ei halua minua kuulla. On kuin kieltäni polttaisi yöt ja päivät ja minun täytyy viettää iäisyyteni täällä murhamiesten keskellä. Tämä on häpeä, kauhea häpeä meille. Sananjulistaja kadotettu! Minun kohdallani ovat toteutuneet Raamatun sanat: ”Heidän petolliset kielensä ovat murheen nuolet”. Kielelläni minä murhasin. Jos pääset vielä maan päälle, niin varoita kaikkia puhuvaisista alkaen, että tekisivät parannuksen, sillä tämä on kauhea tila, jossa olen. Tuskin saan ikinä armoa. Hyvästi!
Mies katosi luotani, niin etten voinut hänelle sanaakaan lausua. En nähnyt enää
Sisartakaan, mutta Suuri Henki oli jo luonani. Tuntui turvalliselta taas. Olinkin jo kauhun vallassa …
   
©2018 VALKEUS - suntuubi.com