Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 
 
 
 
TOINEN LUKU
 
Suuri Henki ilmestyy, Tuonelan laajuus, Tapaan kristillisyyden harrastelijan
 
 
Melkein vapisin jännityksestä: minne joudun?
Ja – kauhukseni huomasin siirtyväni tummaa porttia kohti.
-         Tästäkö sittenkin, koetin sopertaa, minulla ei olekaan veren merkkiä.
Mutta samalla tunsin, että minulla oli kevyt ruumis, joka ei millään tavalla rasittanut eikä enää sitonut.
Jännitykseni kasvoi nopeasti, sillä heti tuli mieleeni: Onkohan täällä tuttaviani ja keitä tapaan? Muistin äitini, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli siirtynyt maan päältä, muistin poikani, jonka olin menettänyt sodan uhrina.
Silmänräpäyksessä olimme sivuuttaneet tumman portin. Se oli kuin sumua, jonka lävitse saattoi mennä kuka tahansa. kaikki tapahtui kuvaamattomalla nopeudella.
Näin hengessä, miten maan päältä saapui lakkaamatta ihmisolentoja, joita aina joku henkilö tuli vastaanottamaan. En heistä ainoatakaan tuntenut. Näin vain varjomaisia, hämäriä henkiolentoja, joilla oli ihmishahmot.
Ilma tuntui omituisen viileältä, kuin jossain maan uumenissa tai kellarissa.
Ei mitään kuumuutta, ei näkyvää tulta. Sitten näin sumukaaren, joka verhosi ilmaa, niin ettei näkyväisyys ollut selkeä. Siksi en voinut yksilöitä erottaa, vaan ne olivat sumussa liikehtivää ihmismerta.
Vihdoin kuulin ikään kuin ihmisäänen:
-         Jokainen saa täällä sen osan, mihin on maan päällä eläessään kypsynyt. Täällä tuomitaan totuudessa ja vanhurskaudessa
-         Lopullisestiko, kysyin?
-         Ei, vastasi ääni, vasta varsinaisessa suuressa valtatuomiossa, jonne kaikki täältä tulevat, saa tuonelan kansa lopullisen tuomionsa. (Ilm.20:11-15)
Enkelin olento oli kadonnut näköpiiristäni ja edessäni oli patriarkkaa muistuttava säteilevä henki, jonka hahmosta saattoi otaksua itämaisuutta.
Hänessä näkyi ihmisen kuva, jonka vuoksi tuntui turvalliselta. Hänellä oli lempeä katse ja hänen kasvoistaan heijastui iäisyyden vakava leima, jota on mahdoton sanoin kuvata.
-         Kuka olette, kysyin arasti?
-         Olen ihmisveljesi, jo ammoin maailman jättänyt. Minut on lähetetty sinua opastamaan näissä maailmoissa. Olet veljeni tervetullut tänne. Täällä on varmaan monia, joita tunnet
-         Ette siis ole enkeli?
-         En ole. Tuonnempana saat tietää, mutta nyt se ei ole sinulle vielä tarpeellista.
-         Eihän tämä ole autuaitten valtakuntaa?
-         Ei, vaan tämä on tuonelaa, josta olet maan päällä lukenut Raamatusta.
Tänne tulevat valmistumattomat.
-         Miten olet täällä?
-         Minut lähetettiin sinua opastamaan ja minulla on valta liikkua myös täällä. ”Vaikka vaeltaisin pimeässä laaksossa, en pelkää mitään pahaa” (Ps.23:4). ”Jumala lunastaa minun sieluni tuonelan vallasta, sillä Hän ottaa minut huomaansa”(Ps.49:17).
-         Pääsemmekö täältä vielä autuaitten luokse?
-         Kyllä. Saan liikkua laajoilla alueilla, aina toisesta taivaasta tämän alueen pimeimpiin piireihin saakka, sinne, missä vangitut huokaavat osaansa.
-         Olen saapunut kaukaa, mutta täällä ei merkitse enää paikka, eikä etäisyys mitään. Muutamassa hetkessä voin olla itämailla ja taas täällä, jonne nyt olen saapunut. Kristus-Kuningas poisti kuolemassaan vaihe-aidat autuailta niin täällä kuin maan täälläkin. Kun Hän julisti tuonelassa evankeliumia (1.Piet.3:19), olin jo kuulemassa Häntä, mutta tästä saat tietää myöhemmin. Katoavaisuuden maailmassa ei ole aavistustakaan siitä, millaista täällä todellisuudessa on.
-         Huomaa nyt, sanoi opastajani, jota nimitän Suureksi Hengeksi, kuinka tuonelan alue on laaja. Se on niin suuri kuin maapallokin, vaikka rajoittuneisuutensa vuoksi ihmiset ovat saaneet sen käsityksen, että se käsittäisi vain suppean paikan, jossa kaikki manalaan saapuneet ovat samassa määrätyssä paikassa. Täällä on huimaavan suuret alueet, niin kuin paratiisissa ja taivaissakin. Sanoihan Mestarimme: ”Isäni kodissa on monta asuinsijaa”. Eivät vainajat ole mihinkään aineelliseen paikkaan kiinnitetyt – sitä ovat ainoastaan tuonelan vankiolennot, joiden ei sallita liikkua paikaltaan ennen lopullista tuomiota. Sinä saat nyt minun johdollani nähdä, mitä et ennen ole nähnyt, mutta älä hämmästy, äläkä pelkää, vaikka mitä näkisit ja kuulisit.
Havahduin äkkiä, kuin olisin tehnyt pahaa – kysellyt vainajilta, sehän oli Vanhan Liiton aikana kiellettyä. Suuri Henki luki ajatukseni ja sanoi rauhallisesti:
-         Älä säikähdä. Sinähän olet kuollut.
-         Minäkö kuollut? Onko se totta?
-         Olet nyt, mutta et jatkuvasti ja sinulla on vielä tehtävä, jonka voit toimittaa elävien maassa.
Samalla muistin fyysisen ruumiini, jonka näin maan päällä ja huomasin, että elän ja olen samalla kuollut. Nyt uskalsin taas puhella rikashenkisen oppaani kanssa. Minulle selveni myös, että Kristus puhui vainajien kanssa kirkastusvuorella. Sain lohdutuksen.
-         Tahdotko seurata minua sinne missä maan päältä siirretyt oleilevat, Suuri Henki kysyi?
Ennen kuin ennätin vastata, olimme ihmeellisessä maailmassa. luonto oli vuorista ja rotkoista. Aurinkoa ei näkynyt missään, vaan olimme ikään kuin kuutamovalossa, vaikka ei kuutakaan näkynyt. Näytti kuin nouseva aamuaurinko olisi jostain heijastunut. Edessäni huomasin miehen, jonka heti tunsin. en tietänyt hänen kuolemastaan mitään, vaan ihmettelin:
-         Sinäkin täällä!
-         Niin olen, hän suruisasti vastasi.
Ikään kuin hän olisi hävennyt itseään tai olotilaansa, jossa nyt vainajana asusti.
Mies oli käynyt maailmassa ollessaan kirkossa, harrastanut kristillisyyttä, mutta siitä huolimatta näin hänet nyt alakuloisena, levottomana, aivan kuin hän olisi pyrkinyt lohdutusta saamaan. Hänen kasvonsa olivat kuunkelmeät, silmänsä syvässä, niin tuskaiset, että minua säälitti ja pelotti.
-         Miten olet täällä, vaikka sinua pidettiin kristittynä?
-         Siinähän juuri häpeäni onkin. Nyt tiedän, että olinkin vain kristillisyyden harrastelija, mutta en kristitty. Minulta puuttui tärkein: rakkaus.
valitettavasti parannukseni jäi tekemättä, enkä rakastanut onnettomia. Nyt olen onneton. Tiedätkö, jatkoi hän hätäisesti. voiko täältä enää koskaan pelastua? Meitä on ihan samassa tilassa täällä paljon, jotka emme auttaneet ketään ja odotamme lopullista kohtaloamme. Useimmat ovat kätkeytyneet tuonne vuorten notkelmiin, eivätkä näyttäydy. Me kaikki häpeämme, ettemme olleet eläessämme rehellisiä, vaikka hurskastelimme ihmisille. Voitko lausua heille yhtään lohdun sanaa.
Oi, sano pian.
Suuri Henki antoi merkin ja pian olimme poistuneet, enkä ennättänyt sanoa mitään.
-         Samoja kysymyksiä he aina tekevät, Suuri Henki sanoi, kiitäessämme toisiin piireihin.
 Ihmettelin, miksi minun ei annettu vastata, eikä mitään enää puhua tuon hätääntyneen miesparan kanssa. Ehkäpä olisin neuvonut turhaan toivomaan, sillä inhimillinen sääli oli minussa puhunut.
Jäljestäpäin muistin, että mies oli pitänyt seurojakin ja nyt oli joutunut näin kolkkoon tilaan. Mutta tämä kaikki oli vain alkunäytös siihen, minne minua johdatettiin…
 
 
 
©2018 VALKEUS - suntuubi.com