Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tämä seuraava koskettava kertomus tapahtui Korpilahden-Petäjäveden rajamailla.
Annetaan Paavo Kaura-ahon itsensä kertoa: ” Tuli sota ja jouduin neljäksi vuodeksi Kannakselle. Olin etulinjassa. Komppania, jonka joukoissa taistelin, harveni.
Miestä kaatui oikealta ja vasemmalta, mutta itse säilyin kuin ihmeen kaupalla ilman
naarmuja. Monta alkuvaiheessa mukana ollutta ei ollut enää riveissä, kun sota päättyi”.
Rauhan oloihin palattaessa kävi Paavo Kaura-ahon niin kuin monen muun sodasta palanneen miehen: vaikeaa oli tottua siviilielämään ilman viinaa. Hän kuului niihin, jotka eivät kaatuneet, mutta jotka sota muuten tuhosi.
Muutamat tietävät rajan viinan käytössä, mutta Paavo ei tiennyt. hän joutui kierteeseen. Se vei kuin väkevä virta.
Tapahtuipa niin, että Vaajakosken baptistit toivat telttansa Kaura-ahon maalle.
Siellä laulettiin Jeesuksesta ja kutsuttiin elämän tielle.
Paavo ei kestänyt kokouksen menoa, joka kantautui yli tien. Aina kokouksen alkaessa hän meni viinapullon kanssa metsään. kavereitakin oli. Siellä kirottiin ja herjattiin uskovaisia ja heidän Jumalaansa.
Tuli sitten vuosi 1958. Mies painui yhä alemmaksi synninmeren pohjamutiin.
Hän käsitti, että näin ei voi jatkaa loputtomasti. Seinä tulee eteen. Paavo päätti auttaa kohtaloa. hän teki vakaan päätöksen siirtyä vapaaehtoisesti elämästä, joka oli muodostunut pelkäksi helvetiksi.
Alkoi marraskuun kolmas viikko. Viikkoa aloittaessaan Paavo päätti, että tämä viikko olisi hänen viimeisensä. Vaimo ja tytär eivät aavistaneet synkän miehen tuumailuja.
-         Menen massoja kuorimaan Punamäen metsään. täksi viikoksi, jotta on sen verran rahaa, että voivat ostaa arkun, hän tuumi itsekseen.
 Viikko meni metsän kätköissä. Tuli sitten perjantai marraskuun 19.päivä. Mies oli synkkä ja epätoivoinen, sillä kohta oli käsillä päivä, jolloin kirottu elämä saisi kirotun päätöksensä.
Metsän hiljaisuuden keskellä rupesi äkkiä tapahtumaan. Kaikki se, mitä Paavo Kaura-aho koki, on semmoista, jota järki ei voi selittää, mutta joka siitä huolimatta on mitä totisinta todellisuutta.
Kaikki yllättävä alkoi siten, että joku selittämätön, valtavan väkevä voima tuli jostain korkealta häntä kohti. Sen voiman tulo kesti niin kauan, että mies ennätti ajatella:
”Voi jospa tuo voima ei tulisi minua kohti, voi, jos voisin sitä väistää”.
Turha toivo. Voimavirta, taivaallinen säde, iski häneen kuin tarkka-ampujan luoti.
Tai tarkemmin sanottuna se pysähtyi hänen eteensä. Joku oli tullut ja kun hän katsoi tulijaa, niin hän tunsi hänet heti. Ristiinnaulittu Herra Jeesus seisoi hänen edessään
ja katsoi miestä totisin silmin. Jeesus ei sanonut sanaakaan. Hän katsoi vain.
Näky kesti ehkä minuutin, mutta sen vaikutus oli valtava. Paavo Kaura-aho oli kuin
Saulus Damaskon tiellä, maahan lyötynä. Hän vapisi ja rukoili armoa. Taivaallinen tulivirta oli hetkessä kulkenut hänen olemuksensa läpi. Silmänräpäyksessä oli hänestä tullut muuttunut mies.
Kun Paavo pääsi irti ensi hämmästyksestään, hän koki uuden ihmeen. Joka puuhun hänen ympärillään ilmestyi lintuja. Niitä oli kymmenittäin, ehkä sadoittain. Kaikki ne lauloivat, kirkkaasti lauloivat marraskuun hämärässä päivässä. Olivat kuin enkelien maailman edustajia hetkellä, jolloin eräs syntinen mies Damaskonsa tiellä särjettiin Suuren Armahtajan käsiin.
Mutta muutakin laulua kuului. Pilvistä soi pitkään ihmeellinen kuorolaulu. Vapiseva mies erotti sanat: ”Risti viittaa ajan yössä tietä kotihin. Jos ei valoa se loisi, korpeen eksyisin”.
Massan kuoriminen jäi siihen paikkaan. Oli tapahtunut niin suuria asioita, että ei voinut olla aloillaan. Olihan mies, jolle viikonloppu piti olla kolkon kuoleman hetki
itsemurhaajan tiellä, kokenut armahduksen. Viikonlopusta tuli pelastuksen päivä.
Taivaasta oli puututtu ihmisen kohtaloon tavalla, joka oli harvinainen.
Paavo Kaura-aho, kylän tunnettu juomari, asteli kylälle uutena miehenä.
Ihmiset säikähtivät. Se on tullut hulluksi, sanottiin. Kuului äänekkäitä vaatimuksia,
että mies on heti vietävä kunnalliskodin turvasäilöön. Joka talossa suljettiin ovet visusti.
-   Jos teen hullun tekoja, viekää säilöön, sanoi Paavo.
Sitten alkoi ripin ja parannuksen teko. Tien toisella puolella oli lapsuuden koti.
Sinne oli mentävä ensin. Oli saunanlämmittämisen aika ja siinä saunaa lämmittäessään hän meni synnyinsijoilleen. Isä, äiti ja sisaruksia oli tuvassa.
Heti kynnyksen yli päästyään Paavo aloitti asiansa.
-         Olen tehnyt paljon pahaa. Olen rikkonut paljon teitä vastaan. Nyt on Jumala minut armahtanut, antanut syntini anteeksi. Voisitteko tekin antaa anteeksi ?
Kaikki tuvassa heltisivät itkuun. Kukaan ei saanut sanaa suustaan. Itkunsa takaa taisi äiti vihdoin saada sanotuksi:
-         Ei se Paavo hullu olekaan… Ja kun me luulimme, että mies on viinan tähden
menettänyt järkensä.
Pian pääsi koko kylä peloistaan. He näkivät, että Paavon elämässä oli tapahtunut suuria asioita. Totisesti oli olemassa joku voima, Jumalan voima, joka voi muuttaa sen, jota kukaan muu ei voi enää muuttaa.
 
 
 
    
 
 
©2018 VALKEUS - suntuubi.com