Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Betty J. Eadie

Valon syleilyssä

 

4.luku: Kuolemani

Olin taas torkahtanut hetkeksi, mutta en kovin pitkäksi aikaa, sillä kello osoitti edelleenkin puolta kymmentä. Äkkiä heräsin outoon tunteeseen. Jotenkin vaistoni varoittivat minua lähestyvästä vaarasta. Katselin ympärilleni huoneessa. Ovi oli jätetty puolittain auki. Himmeä valo paloi edelleenkin oven vieressä pienen pesualtaan yläpuolella. Tunsin valpastuvani äärimmilleni ja pelkoni kasvoi. Aistini sanoivat minulle, että olin yksin ja tunsin ruumiini tulevan aina vain heikommaksi.

     Yritin ulottua vuoteeni viereen sijoitettuun soittokelloon kutsuakseni hoitajattaren paikalle. Mutta vaikka miten yritin, en kyennyt liikuttelemaan jäseniäni. Tunsin hirvittävän vajoamiskokemuksen, kuin viimeisetkin veripisarat olisivat minusta valuneet. Kuulin heikon, pehmeän äänen päässäni ja jatkoin vajoamista, kunnes tunsin ruumiini tulevan hiljaiseksi ja elottomaksi.

     Sitten tunsin energiavirran. Tuntui siltä, kuin sisälläni olisi tapahtunut pamaus ja kuin jättiläismäinen magneetti olisi vetänyt henkeni ulos rinnastani ja työntänyt sitä ylöspäin. Ensimmäinen tunteeni oli: nyt olen vapaa. Kokemus ei ollut mitenkään luonnoton. Olin vuoteeni yläpuolella ja leijailin lähellä kattoa. Vapaudentunteeni oli rajaton ja minusta tuntui, kuin olisin ollut tällainen aina. Käännyin ja näin vuoteella makaavan ruumiin. Olin utelias näkemään, kuka se oli ja samassa aloin laskeutua sitä kohti. Olin työskennellyt sairaalassa apuhoitajana ja tiesin hyvin, minkälainen kuollut ruumis on. Kun menin lähemmäksi, tiesin heti, että se oli eloton. Sitten tunnistin sen omakseni. Minun ruumiini makasi vuoteella! En perääntynyt, enkä ollut peloissani, tunsin yksinkertaisesti vain myötätuntoa sitä kohtaan. Se näytti minusta nuoremmalta ja kauniimmalta kuin muistin. Nyt se sitten oli kuollut. Minusta tuntui, kuin olisin riisunut päältäni vanhan takin ja luopunut siitä lopullisesta, mikä tuntui surulliselta, koska se näytti ihan hyvältä, aivan kuin sillä olisi ollut vielä paljon käyttöä. Havaitsin, etten koskaan ollut ennen nähnyt itseäni kolmiulotteisesti. Olin nähnyt itseni vain peilistä, mikä on tasainen pinta. Henkiset silmät näkevät useammasta ulottuvuudesta, kuin kuolevaisen ruumiin silmät. Näin ruumiini samanaikaisesti joka puolelta: edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Näin itsestäni sellaisia puolia, joita en koskaan aikaisemmin ollut tiennyt itselläni olevan. Ne kaikki muodostivat kokonaisuuden, joka mielestäni oli täydellinen. Siitä kai johtui, etten heti tunnistanut itseäni.

     Uusi ruumiini oli painoton ja erittäin liikkuva ja olin ihastuksissani uudesta olomuodostani. Vaikka juuri äsken olin tuntenut leikkauksesta johtuvia kipuja, en nyt tuntenut minkäänlaista epämukavuutta. Olin kokonaisuus joka suhteessa, olin täydellinen. Ajattelin, että tällainen minä todellisuudessa olen.

     Huomioni kiintyi taas ruumiiseeni. Ymmärsin, että kukaan ei ollut huomannut, että olin kuollut ja minusta oli tärkeää kertoa jollekulle: ”Minä olen kuollut”, ajattelin ”eikä kukaan täällä sitä tiedä”. Mutta ennen kuin ehdin liikahtaa, ilmestyi vierelleni äkkiä kolme miestä. Heillä oli yllään kauniit, vaaleanruskeat kaavut ja yhdellä heistä oli päässään huppu. Jokaisella oli lantioille sidottu kaunis kultakoristeinen vyö, jonka päät riippuivat alas. Heistä lähti jonkinlaista säteilyä, mutta ei mitään tavattoman kirkasta. Sitten havaitsin, että myös omasta ruumiistani lähti pehmeää säteilyä ja meidän säteilymme olivat kietoutuneet yhteen ympärillemme. En pelännyt. Miehet näyttivät seitsemän- tai kahdeksankymmentävuotiailta, mutta jotenkin tiesin, että heidän ikänsä olisi pitänyt määrittää erilaisen aikakäsityksen mukaan, kuin maan päällä tuntemamme. Minusta tuntui, että he olivat hyvin paljon vanhempia kuin seitsemän- tai kahdeksankymmentävuotiaita, että he olivat ikivanhoja.

     Vaistosin heissä suuren henkisyyden, tiedon ja viisauden. Arvelin heidän esiintyvän minulle noissa kaavuissa saadakseen aikaan vaikutelman näistä hyveistä. Aloin pitää heitä munkkeina, nimenomaan heidän kaapujensa takia. Tiesin voivani luottaa heihin, kun he puhuivat minulle. He kertoivat, että heidät oli valittu olemaan kanssani  ja että yhdessä monien muiden kanssa he olivat olleet suojelusenkeleitäni maanpäällisen elämäni aikana. Minusta nämä kolme kuitenkin olivat aivan erikoisia, he olivat minun ”pääenkeleitäni”.

     He sanoivat minulle, että olin kuollut ennen aikojani. He välittivät minulle jotenkin rauhallisuuden tunteen ja sanoivat, ettei minulla ollut syytä huoleen ja että kaikki tulisi sujumaan hyvin. tämän tunteen täyttäessä minut, tunsin heidän syvän rakkautensa ja huolenpitonsa. Nämä tuntemukset ja muutkin ajatukset välittyivät henkisellä tasolla mielestä mieleen ja älykkyydeltä toiselle. Ensin luulin heidän käyttävän suutaan puhuessaan, mutta luulin näin siksi, että olin tottunut puhuviin ihmisiin. Nämä ystäväni puhuivat paljon nopeammin, ikään kuin olisivat välittäneet ”puhdasta tietoa”. sopivin sana, jolla sitä voisi kuvata, on telepatia, mutta sekään ei pysty kuvaamaan koko tapahtumaa. Tunsin myös heidän aikomuksensa ja mielensä liikkeet. Tunsin heidän rakkautensa. Koin heidän tunteensa. tämä kaikki täytti minut ilolla, sillä he rakastivat minua äärettömästi. aikaisempi kieleni, ruumiini kieli, oli todella rajoittunutta ja havaitsin, että entinen kykyni ilmaista tunteitani oli ollut miltei olematon verrattuna hengen kykyyn kommunikoida tällä puhtaalla tavalla.

     He halusivat keskustella kanssani monesta asiasta ja minä halusin selvittää heille monia asioita, mutta me kaikki tiesimme, että senhetkiset huolet olivat etusijalla. Tulin äkkiä ajatelleeksi miestäni ja lapsiani ja olin huolissani, miten kuolemani heihin vaikuttaisi. Miten mieheni pystyisi selviytymään kuuden lapsen kanssa? Miten lapset selviäisivät ilman minua? Minun oli pakko nähdä heidät saadakseni oman huolestuneisuuteni tyyntymään.

     Ainoa ajatukseni oli poistua sairaalasta ja päästä perheeni luo. Olin niin monta vuotta odottanut perhettä ja tehnyt niin paljon työtä pitääkseni perheen koossa ja nyt pelkäsin menettäväni heidät. tai ehkä minä pelkäsinkin, että he menettäisivät minut.

     Aloin etsiä ulospääsytietä ja katseeni osui ikkunaan. Kuljin nopeasti sen läpi ja huomasin olevani ulkopuolella. Tulisin pian oppimaan, ettei minun olisi tarvinnut kulkea ikkunan läpi, vaan että olisin voinut käyttää mitä tahansa huoneen kohtaa. Hitaasta kuolevaisen ajatuksenkulustani (siis rajoittuneisuudestani) johtui ajatukseni käyttää ikkunaa poistumiseen. Ajattelin, että olin ”hitaassa liikevaiheessa”, koska yhä edelleen ajattelin, aivan kuin minulla olisi ollut fyysinen ruumiini, kun todellisuudessa henkinen ruumiini saattoi liikkua läpi minkä tahansa esteen, mikä oli ollut ennen mahdotonta. ikkunakin oli ollut kiinni koko ajan.

     Matkani kotiin oli kummallisen hämärä. Nyt kun tiesin voivani, aloin liikkua hirvittävällä nopeudella ja olin vain hämärästi tietoinen alapuolellani suhahtelevista puista. en päättänyt mitään, en suunnistanut mihinkään, ajattelin vain kotia ja tiesin olevani matkalla sinne. Hetken kuluttua olin kotonani ja huomasin astuvani olohuoneeseen.

     Näin mieheni istuvan lempituolissaan, sanomalehteä lukemassa. Näin lasteni juoksevan rappusia ylös ja alas ja tiesin, että he olivat menossa nukkumaan. Kaksi heistä piti yllä tyynysotaa – siis meidän perheemme lasten aivan tavallinen nukkumaanmenotilanne. En halunnut nyt yrittää ottaa yhteyttä heihin, mutta minua huolestutti heidän elämänsä ilman minua. Katsellessani heitä yksitellen, sain heidän tulevasta elämästään jonkinlaisen ennakkonäyn ja saatoin katsella heidän kunkin elämää eteenpäin. Tulin tietoiseksi siitä, että jokainen lapseni oli maan päällä omaa elämänkokemustaan varten. Kun olin kuvitellut, että he olivat ”minun”, olin erehtynyt. He olivat kukin yksilöllisiä sieluja, kuten minä, joilla oli oma älykkyytensä, joka oli kehittynyt ennen heidän maanpäällistä elämäänsä. Jokaisella on vapaa tahto elää elämäänsä valintansa mukaan. Tiesin, että tämä vapaa tahto ei tulisi tuottamaan heille vaikeuksia. Heidät oli vain sijoitettu minun huomaani tässä elämässä. Tiesin sillä hetkellä, että lapsillani oli omat elämänsuunnitelmansa, vaikka en muistakaan niitä nyt enää ja kun he olisivat saaneet ne täytetyiksi, hekin jättäisivät maanpäällisen elämänsä. Näin ennakkoon heidän elämiensä tapahtumia ja vaikeuksia, mutta ymmärsin myös, että ne olivat tarpeen heidän kehittymiselleen. Suruun tai pelkoon ei ollut aihetta. Lopulta lapseni kuitenkin selviäisivät ja kuluisi vain vähän aikaa, kunnes me kaikki taas olisimme yhdessä. Minusta tuntui, kuin olisin kylpenyt kirkkaudessa. Mieheni ja nämä ihanat lapseni, koko tämä perhe, jota olin odottanut niin kauan, tulisi selviytymään hienosti. Tiesin, että he voisivat jatkaa elämäänsä ja niin voisin minäkin.

     Olin kiitollinen tästä tiedosta ja minusta tuntui, että minun sallittiin tietää nämä asiat, jotta siirtymiseni ja kuolemankokemukseni olisi minulle helpompi.

     Nyt minut täytti toive päästä eteenpäin omassa elämässäni ja kokea kaikki, mikä minua odotti. Minut vedettiin takaisin sairaalaan, mutta matkaa en muista; se tuntui tapahtuvan hetkessä. Näin ruumiini edelleenkin makaavan vuoteella, parisen metriä alapuolellani ja jonkin verran minusta vasemmalla. Kolme ystävääni olivat edelleenkin minua odottamassa. Tunsin taas heidän rakkautensa ja ilon, jota he tunsivat auttaessaan minua.

     Täyttyessäni heidän rakkaudestaan tiesin jotenkin, että minun oli lähdettävä eteenpäin. Tiesin myös, että rakkaat kolme ystävääni eivät tulisi mukaani.

     Aloin kuulla kohinaa.

 

jatkuu …

    

©2019 VALKEUS - suntuubi.com