Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Betty J. Eadie

Valon syleilyssä

 

3. luku: Toinen päivä

Aamu tuli nopeasti ja auringonpaiste pilkisteli verhojen raosta. Leikkaus oli suunniteltu keskipäiväksi. Saatoin joko nousta ylös ja odottaa tuntikausia, tai nauttia uudelleen nukahtamisen ylellisyydestä. Olin edelleen turtunut unilääkkeistä, tai ehkä olin loppuun väsynyt edellisen illan pelosta ja tuskasta. Nyt, kun aamun kirkkaus valaisi huoneen, rentouduin ja palautin mieleeni edellisen kerran, jolloin olin ollut sairaalassa. Edellisen illat pelot olivat verrattavissa silloisiin pelkoihini. Tällä kertaa sentään tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.      

                                                          

                                                             *****

 

     Joe erosi ilmavoimista vuonna 1967 ja olimme pohtineet monia mahdollisuuksia, joita hänelle avautui siviilielämässä. Tietokoneista oli kehittymässä oma tuotannonhaara ja Joen koulutus oli kyllin pätevä, joten hänellä oli mahdollisuus aloittaa uusi ura, missä tahansa hän halusi.  Meidän piti vain päättää, missä päin maata halusimme asua. Lopulta päädyimme muuttamaan Tyynenmeren koillisrannikolle, missä Joe saisi paikan suuresta lentoyhtiöstä. Meistä tuntui, että ilmasto olisi tervetullut vastakohta sille kuivalle ja kuumalle ilmastolle, johon olimme tottuneet Texasissa. Asuisimme myös lähellä isääni ja hänen vaimoaan, jotka hekin nyt maan luoteisosassa.

     Vähän ennen muuttomme jälkeen aloin odottaa seitsemättä lastamme. Sitä yllätystä emme olisi halunneet, koska meistä tuntui, että meillä oli jo kaikki ne lapset, joista kunnolla kykenimme pitämään huolta. Meillä oli viisi elävää lasta ja olimme turvautuneet ehkäisyyn, välttyäksemme raskaudelta. Kuusi aikaisempaa raskautta olivat heikentäneet kehoani ja lääkärit olivat kehottaneet minua olemaan hankkimatta lisää lapsia.

     Raskauden kolmannella kuukaudella sain voimakkaita kouristuksia ja verenvuotoja. Lääkärit sanoivat minulle, että istukka oli irtoamassa. Tästä syystä ja muidenkin komplikaatioiden vuoksi he olivat varmoja, että saisin pienen keskenmenon. Minut otettiin viikoksi sairaalaan, koska verenvuoto jatkui. Odotimme, että kehoni poistaisi vahingoittuneen sikiön luonnollisesti. Pian kävi ilmi, ettei raskaus keskeytyisikään ja eräs lääkäreistä ehdotti, että antaisin abortoida sen. Hän arveli, että vaikka raskaus jatkuisikin synnytykseen saakka, lapsi tulisi todennäköisesti syntymään fyysisesti vajavaisena. Minulla ei ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan. Keskusteltuani Joen kanssa päätimme suostua leikkaukseen.

     Suunniteltua aborttia edeltävänä päivänä olin sairaalassa toisen lääkäriryhmän tutkittavana ja hekin olivat sitä mieltä, että jatkaisimme, kuten oli suunniteltu. Viimeksi poistunut lääkäri sanoi minulle ohi kulkiessaan: ”Emme ymmärrä miksi se pikku otus kuitenkin pysyttelee siellä”. Vilunväreet kävivät läpi ruumiini ja minuun iski ajatus: ”Älä tee sitä: Sinun on saatava tämä lapsi. Hän haluaa syntyä”.

     Kun Joe tuli sinä iltana katsomaan minua sairaalaan selitin hänelle, mitä lääkärit olivat sanoneet ja kerroin myös, että minun mielestäni tämän lapsen pitäisi saada syntyä. Keskustelimme siitä, että mikäli jatkaisimme raskautta, saisimme ehkä epämuodostuneen lapsen. Kumpikaan meistä ei sitä halunnut, mutta tiesin myös, etten voisi elää itseni kanssa, jos nyt antaisin poistaa tämän lapsen. Joe oli samaa mieltä kanssani siitä, että meidän piti pitää lapsi. Tapasimme myöhemmin yöllä lääkärit ja selitimme heille tuntemuksemme. He olivat järkkymättömiä. Meidän oli pakko antaa poistaa vahingoittunut sikiö. He sanoivat, ettei kukaan lääkäri hyväksyisi raskauden jatkamista, eivätkä he totisesta ainakaan olisi siinä osallisina.

     Seuraavana päivänä minut päästettiin pois sairaalasta. Ryhdyin etsimään lääkäriä, joka hyväksyisi minut minun ehdoillani. Lopulta löysin nuoren lääkärin, joka vastikään oli avannut yksityisvastaanoton, oltuaan monia vuosia ilmavoimien palveluksessa. Hän tunsi hengenheimolaisuutta Joeta kohtaan heidän yhteisen taustansa vuoksi ja suostui ottamaan minut potilaakseen. Hänen mielestään oli kyllä mahdollisuuksia, että vauva jäisi henkiin, mutta hänkin epäili sen syntyvän epämuodostuneena. Hän määräsi minut vuoteeseen ja antoi joukon ohjeita noudatettavaksi.

     Joe ja lapset olivat suurenmoisia ja näkivät paljon vaivaa, tehdäkseen oloni mahdollisimman mukavaksi kotona. Minä käytin aikani suorittaakseni joitakin oppikursseja ja saattaakseni korkeakouluopintoni päätökseen. Kuukausien kuluessa nopeasti ja lasketun ajan lähestyessä, pelkoni kasvoi kasvamistaan. Valmistimme lapsia siihen mahdollisuuteen, että joko syntyvä vauva tulisi olemaan epämuodostunut tai sen kehosta saattaisi jopa puuttua joitakin osia tai se saattaisi jopa kuolla. Joe ja minä yritimme lohduttaa toisiamme palauttamalla usein mieleemme minun oivallukseni kuultuani lääkärin sanat: ”Tuo pieni otus pysyttelee siellä aina vain”. Nämä olivat aikoja, jolloin sairaalat eivät vielä päästäneet isiä synnytyshuoneeseen. Ajatus, että minun pitäisi kohdata tämän lapsen syntymä ilman Joen tukea, pelotti minua. Vaikka sairaala vastahakoisesti suostui siihen, että Joe olisi mukana synnytyksessä, he olivat hyvin epäileviä Joen suhtautumisesta tapahtumaan. He selittivät hänelle, että mikäli hän pyörtyisi tai voisi huonosti tapahtuman aikana, heidän ensisijainen velvollisuutensa olisi huolehtia minusta. Hänen piti allekirjoittaa vakuutus, joka vapautti heidät velvoitteista häntä kohtaan.

     Synnyttämisen hetki koitti ja minä menin sairaalaan toukokuun yhdeksäntenätoista vuonna 1968. Pelkäsin niin kovasti, että kehoni tärisi hallitsemattomasti. Joe seisoi vieressäni synnytyshuoneessa pidellen minua kädestä ja silitellen päätäni. Hänen piti pukea ylleen vihreä takki ja valkoinen kasvosuojus, kuten lääkäreillä. Hänen harmaansiniset silmänsä yrittivät rauhoittaa minua, mutta saatoin kasvosuojuksen kiihkeistä liikkeistä aavistaa, että hän oli yhtä peloissaan kuin minäkin. Kun lapsi syntyi, puristimme lujasti toistemme käsiä.

     Lapsen synnyttyä tuijotin lääkäriä silmiin. Tajusin heti, että kuukausia kestänyt pelkomme ja tuskamme oli ollut turhaa. Hän pani lapsen vatsalleni, jotta saatoin pidellä sitä. Joe ja minä silmäsimme hänet nopeasti kiireestä kantapäähän. Aloimme itkeä. Meidän lapsemme oli niin täydellinen ja terve, kuin vauva vain voi olla. Pidellessäni häntä tiesin, että tämän lapsen oli tosiaankin tarkoitus tulla minun lapsekseni ja että hän itse oli ollut erittäin halukas syntymään.

     Vaikka en olisikaan muuttanut mieltäni minkään suhteen, totuus on, että raskaus verotti voimiani. Seuraavien viiden vuoden aikana minulle ilmaantui monenlaisia ongelmia, joiden vuoksi lääkärini ehdotti minulle kohdunpoistoa. Syvällisen miettimisen ja Joen kanssa käymieni keskustelujen jälkeen päätin suostua lääkärini ehdotukseen ja niin päätettiin leikkauspäivä.

     Nyt leikkauspäivän aamuna tuli uusi hoitajatar ja tönäisi minut hereille. Hän halusi antaa minulle pistoksen saadakseen minut taas uneen ja valmistaakseen minua leikkaukseen. Olisin todennäköisesti nauranut, mutta olin jo alkanut tuntea myrkyn levittäytyvän kaikkialle ruumiiseeni. Lääkäri lienee tullut suunnilleen silloin, sillä kuulin hänen äänensä kysyvän: ”Onko hän jo valmis?” ja kaikki musteni hiljalleen.

     Vasta iltapäivällä palasin jotenkin tajuihini. Lääkäri seisoi vieressäni ja sanoi, että leikkaus oli onnistunut hyvin ja että olisin pian kunnossa. Muistan ajatelleeni itsekseni: ”Hienoa, nyt saan lopultakin levätä ja voin lopultakin lakata kantamasta huolta leikkauksesta” ja nukahdin uudelleen.

     Yöllä heräsin ja katselin ympärilleni. Vaikka olin kahdenhengen huoneessa, olin kuitenkin yksin. Toinen vuode oli tyhjä. Huone oli hauskasti värikkäillä oranssin ja keltaisen kirjavilla tapeteilla koristeltu. Räikeää, ajattelin, mutta iloista. Näin kaksi yöpöytää, kaksi yöastiaa, television ja lähellä olevan suuren ikkunan. Olin toivonut saavani ikkunallisen huoneen, sillä lapsuudestani saakka olin kärsinyt suljetun paikan kammosta. Ulkona oli pimeää ja huoneen ainoa valo oli oven vieressä sijaitsevan pesualtaan yläpuolella oleva yölamppu. Soitin hoitajattaren ja pyysin vähän vettä. Hän sanoi, että suuhuni oli annettu jääpaloja jo aikaisesta iltapäivästä lähtien, mutta minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä. Hän kertoi myös, että mieheni ja muutamia ystäviäni oli ollut luonani vieraskäynnillä, mutta en muistanut nähneeni heitä. Olin kuitenkin tietoinen siitä, että meikkini oli sotkuinen, enkä todellakaan halunnut kenenkään katselevan minua tietämättäni. Ja sitten huomasin, että ylläni oli vain sairaalapaita. Alaspäin katsoessani näin, että se peitti vain kaikkein tärkeimmät osat minua. Minun pitäisi todella keskustella Joen kanssa ja sanoa hänelle, ettei hän saa tuoda ystäviään tänne minun tietämättäni.

     Yhdeksän maissa hoitajatar toi iltalääkitykseni. Leikkauksesta johtuvaa pientä kipua lukuun ottamatta, tunsin voivani hyvin.  Otin lääkkeet ja asetuin vähäksi aikaa katsomaan televisiota ennen nukahtamistani. Minun on täytynyt torkahtaa, sillä kun katsoin kelloa, se näytti puolta kymmentä edelleenkin. Äkkiä tunsin pääni kevyeksi ja minulle tuli kiire soittaa Joelle. Löysin puhelimen ja kykenin jotenkuten saamaan häneen yhteyden. En muista mitään keskustelusta; minua alkoi väsyttää niin kovasti, että halusin vain saada nukkua. Onnistuin sulkemaan television ja vetämään sitten lakanan korvilleni. Minusta tuntui kuin luuni olisivat jäätyneet ja tunsin itseni heikommaksi kuin koskaan.

 

jatkuu …

©2018 VALKEUS - suntuubi.com