Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Betty J. Eadie

Valon syleilyssä

 

2.luku: Yö syvenee

Sairaalavuoteeni verhot olivat nyt kiinni. Olinko itse sulkenut ne? Katsoin taas kelloa ja nousin sitten melkein seisaalleni nähdäkseni, olivatko viisarit jumiutuneet paikoilleen. Aika tuntui pysähtyneen. Tunsin tarvetta puhella jonkun kanssa. Ehkä hoitajatar tulisi pian katsomaan minua tai oikeastaan voisinkin soittaa kotiin. Kurottauduin vuoteeni yli ja tavoitin puhelimen. Joitakin hetkiä myöhemmin se soi kotona ja neljätoistavuotias Donna vastasi. Hän kysyi heti olinko kunnossa. Oli ihanaa kuulla hänen huolestunut äänensävynsä. Kerroin hänelle, että kaikki oli kohdallaan, mutta että tunsin itseni hiukan yksinäiseksi. ”Isä ei ole tullut vielä kotiin”, hän sanoi.

     Sydämeeni koski, olisin niin tavattoman mielelläni halunnut puhua Joen kanssa. ”Äiti, onko kaikki hyvin? hän kysyi ja vastasin: ”Kyllä, ei mitään hätää”. Sen sijaan olisin halunnut sanoa: ”Ole kiltti, etsi isä käsiisi ja lähetä hänet tänne niin pian kuin mahdollista”. Pelkoni kasvoi koko ajan.

     Kuulin pieniä ääniä puhelimessa. ”Minä haluan puhua äidin kanssa!”. ”Hei anna puhelin minulle!”. ”Minä kerron isälle!”. Kodin äänet saivat minut tuntemaan oloni paremmaksi. vietin seuraavan puolituntisen toivottaen hyvää yötä jokaiselle lapselle. Mutta, kun suljin puhelimen, yksinäisyys verhosi minut taas kuin raskas peite. Huone näytti aiempaa pimeämmältä ja välimatka sairaalasta kotiin tuntui olevan tuhansia kilometrejä, kun todellisuudessa koti oli vain kaupungin toisella laidalla. Perheeni oli minulle koko elämä ja heidän luotaan poissa oleminen kauhistutti ja tuotti minulle tuskaa. Mutta kun taas ajattelin jokaista lasta erikseen ja tietenkin miestäni, tunsin oloni paremmaksi. Tuossa tilanteessa ei kukaan koko maailmassa olisi saanut minua uskomaan, että vain muutaman tunnin kuluttua ei minua olisi liikuttanut vähääkään, vaikka en enää olisi palannut heidän luokseen ja että päinvastoin pyytäisin, että minun ei tarvitsisi palata heidän luokseen.

     Olin aina ajatellut, että mieheni ja lapseni olivat minulle viimeinkin annettu korvaus perheestä, jota lapsuudessani olin kaivannut. Olin luvannut itselleni, että naimisiin mentyäni ja saatuani oman perheen se tulisi olemaan elämäni tärkein asia ja paras turvapaikkani. Lupasin itselleni, että rakastaisin miestäni myötä- ja vastoinkäymisissä ja että lapsemme voisivat aina luottaa siihen, että pysyisimme yhdessä.

     Täytettyäni viisitoista vuotta minut lähetettiin asumaan äitini luokse. Isästäni tuntui, että täysi-ikäisen nuoren naisen tulisi asua äitinsä luona, ei sisäoppilaitoksessa eikä isänsä luona. Äitini huomasi myös tarvitsevansa lapsenvahdin, sillä hän oli kokopäivätyössä. Siksi minut siis otettiin pois ammattikoulusta ja sain hoitaa nuorinta sisartani. Kun minun oli vietettävä kaikki päivät kotona, rupesin säälimään itseäni nähdessäni lähitienoon lasten menevän kouluun aamuisin ja palaavan sieltä iltapäivällä. En vielä täysin tiennyt, mitä sivistys minulle merkitsisi, kun kasvaisin aikuiseksi, mutta tiesin kaipaavani ystävieni ja muiden sisarusteni seuraa. Hyvin pian minusta alkoi tuntua, että ainoa tapa päästä tilanteesta oli mennä naimisiin ja perustaa oma perhe. Minusta tuntui, että toisten ihmisten tarpeet määräsivät elämäni kulun ja että olin menettämässä kaikki oikeuteni henkilökohtaiseen onneen. Halusin omat vaatteet, oman vuoteen, oman kodin. Halusin aviomiehen, johon voisin luottaa ja joka rakastaisi minua aina, tapahtuipa elämässämme mitä hyvänsä.

     Tässä tilanteessa ei ollut ihme, että rakastuin korviani myöten naapurin poikaan ja menin seuraavana keväänä naimisiin hänen kanssaan. Isäni oli ehdottomasti liittoani vastaan, mutta asuin äitini kanssa ja hän tuki minua. Olin viisitoistavuotias ja täysin elämää kokematon, eikä minulla siksi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ymmärtää todellisen avioliiton edellytyksiä. Meidän molempien kypsymättömyys ja se tosiasia, että meillä oli täysin erilaiset päämäärät, johti avioliittomme päättymiseen kuusi vuotta myöhemmin. Unelmani oli särkynyt ja minulla oli haavoittunut sydän, jonka paraneminen vaati paljon rakkautta. En kuitenkaan koskaan ole katunut tätä avioliittoa, sillä se antoi minulle neljä ihanaa lasta. Ensimmäiset lapseni olivat kaksi tyttöä, Donna ja Cheryl ja sitten sain pojan nimeltä Glenn. Nuorin lapsemme Cynthia kuoli kolmen kuukauden ikäisenä kehtokuolemaan.

     Tapasin Joen tanssiaisissa avioeroani seuranneena jouluna. Hänen vakituinen työpaikkansa oli Nevadassa, lähellä Renoa, missä minä siihen aikaan asuin. Myös Joe oli kokenut avioeron ja kun opin tuntemaan hänet, huomasin että meillä oli paljon yhteistä. Hänellä oli samantapainen tausta, kuin minullakin ja myös hän toivoi kiinteää perhesuhdetta. Jotenkin tunnuimme sopivan hyvin yhteen. Jopa lapseni halusivat hänen olevan kanssamme, ehkä vielä enemmän kuin minä itse ensin halusin. Niinpä me melko pian avioiduimme.

     Jo alusta lähtien se tuntui melkein liian hyvältä ollakseen totta. Joessa oli sellaista hellyyttä, jota en aikaisemmin ollut kokenut. Hän oli loputtoman kärsivällinen lasten suhteen, mutta kuitenkin riittävän tiukka, jotta he voisivat vastata hänen rakkauteensa. Lapset tappelivat siitä, kuka ehtisi ensimmäisenä häntä vastaan, hänen tullessaan illalla töistä. Joe oli heille isä, joka suhteessa jo alusta alkaen.

     Halusimme olla toistemme seurassa ja juuri tuo halu sekä vierekkäin vanheneminen on pitänyt meidät yhdessä kaikki nämä vuodet. Muuttaessamme paikasta toiseen ja järjestellessämme omaa elämäämme me yksinkertaisesti sovimme, että tulisimme selvittämään pulmatilanteet ja pitämään perheemme koossa mihin hintaan hyvänsä. Tavoitteenamme oli perheen etu ensin ja oma etumme vasta sitten.

     Heinäkuussa 1963 Joe siirrettiin San Antonioon Texasiin. Tietokoneet olivat tulossa ja Joen oli tarkoitus opetella tietokoneohjelmointia. Neljän Texasissa viettämänsä vuoden aikana synnytin kaksi poikaa: Joseph Juniorin ja Stewart Jefferyn.

     Elimme unelmien täyttymisen aikaa. Meillä oli uusi auto ja uusi koti, jossa oli täydellinen ilmastointi. Lapsilla oli paljon vaatteita ja minä sain olla kotona huolehtimassa heistä. Olin todella tyytyväinen. Se turvallisuus ja ilo, jota silloin tunsin, tuntui olevan ikuisuuksien päässä ammattikoulusta ja lapsuuteni yksinäisyydestä sekä rikkoutuneesta avioliitosta. Ja kuitenkin jotain tuntui puuttuvan.

     Rukoilin edelleenkin, mutta suhteeni Jumalaan oli etäinen ja täynnä pelkoa. Tiesin, että Hän oli vastannut rukouksiini silloin tällöin, esimerkiksi avioeroni jälkeen, kun oli rukoillut jotakuta rakastavaa ja kärsivällistä ihmistä, auttamaan minua lasteni kasvatuksessa. Silloin Hän kirjaimellisesti oli johdattanut minut Joen luo. Uskoin, että Jumala oli todellinen ja rakasti lapsiaan, huolimatta väitetystä kostonhimostaan, mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten liittäisin sellaisen rakkauden omaan elämääni ja tai jakaisin sen lasteni kanssa. Keskustelin asiasta Joen kanssa ja ehdotin, että liittyisimme johonkin kirkkoon. Hän ei ollut erikoisen innostunut asiasta. Hänellä oli aiemmin ollut kokemuksia, jotka olivat rikkoneet hänen ihannekuvansa uskosta. Kunnioitin hänen mielipidettään, mutta etsin edelleen tapaa tuoda enemmän uskonnollista sisältöä perheeseemme. Liityimme muutamiin paikallisiin kirkkoihin, mutta emme tunteneet saavamme, mitä etsimme ja jonkin ajan kuluttua minä vain yksinkertaisesti luovutin. Näkemykseni uskonnosta jäi melko epävarmaksi moniksi vuosiksi eteenpäin.

     Hoitajatar tuli huoneeseeni ja keskeytti ajatukseni. Hänellä oli mukanaan unilääkkeitä pienessä kupissa, mutta minä kieltäydyin niistä, sillä tunsin vastemielisyyttä kaikkia lääkkeitä kohtaan. Myrkyllisten aineiden pelkoni juonsi kaukaa ja otin harvoin edes aspiriinia. Pidin parempana sinnitellä pois päänsäryn tai muun sairauden. Hoitajatar lähti huoneesta ja jäin taas yksin ajatuksineni. Yön sysipimeässä yksinäisyydessä kääntyivät ajatukseni nyt tuntien päästä tapahtuvaan leikkaukseen. Menisikö kaikki hyvin? Olin kuullut monia kertomuksia ihmisistä, jotka olivat kuolleet leikkauspöydälle Tulisiko minusta yksi heistä? Hautajaiskuvitelmat täyttivät nyt mieleni. Kuvittelin mielessäni hautakiviä ja arkuissaan makaavien luurankojen kaulaan ripustettuja ristejä. Rupesin ihmettelemään kuolleelle toimitettavia viimeisiä seremonioita, joista olin kuullut lapsena. Yritin selvittää, miksi kuolleilla oli risti. Pitikö sen osoittaa Jumalalle, että kuollut oli pyhimys vai että hän oli syntinen, joka tarvitsi suojelua helvetin demoneja vastaan. Apeus takertui minuun yhä vahvemmin ja pimeyden yhä ahdistaessa kurottauduin soittokelloa kohti ja kutsuin hoitajattaren.

     ”Onko teillä vielä niitä pillereitä?, kysyin hänen saavuttuaan. Hän katsoi minua kummissaan hetken, mutta haki minulle tabletit. Otin ne ja kiitin häntä, hänen sammuttaessaan valon ja sulkiessaan oven jälkeensä. Hetken kuluttua tunsin itseni uniseksi ja lopultakin luin iltarukouksen ja nukahdin.

 

©2018 VALKEUS - suntuubi.com