Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tosikertomus matkasta tuonpuoleiseen

Betty J. Eadie

Valon syleilyssä

 

1.luku: Ensimmäinen yö

Kaikki ei nyt ollut kohdallaan. Mieheni Joe oli lähtenyt sairaalasta vasta muutama minuutti sitten, mutta jo nyt pahaenteinen ennakkoaavistus sai minut valtaansa. Tulisin olemaan yksin seuraavan yön, olisin yksin yhden elämäni pelottavimman kokemuksen kynnyksellä. Kuoleman ajatukset alkoivat hiipua mieleeni. Tällaiset ajatukset eivät olleet tulleet mieleeni vuosiin. Miksi ne juuri nyt valtasivat minut?

     Oli marraskuun kahdeksastoista vuonna 1973. Olin sairaalassa, jossa minulle tehtäisiin osittainen kohdunpoisto. Koska olin täyttänyt neljäkymmentäyksi vuotta ja olin seitsemän lapsen äiti ja muuten täysin terve, olin päättänyt lääkärini kehotuksesta suostua leikkaukseen. Sekä mieheni Joe, että minä pidimme päätöstä hyvänä. Pidin edelleenkin päätöstä hyvänä, mutta jokin muu vaivasi minua nyt, jokin tuntematon asia.

     Kaikkina avioliittovuosinamme emme juurikaan olleet viettäneet öitä erossa toisistamme. Yritin ajatella perhettämme ja sitä erityisen läheistä yhteenkuuluvuutta, jota tunsimme. Vaikka meillä oli kuusi lasta(yksi lapseni oli kuollut äkillisesti kehtokuolemaan aivan pienenä), olimme useimmiten haluttomia lähtemään minnekään heidän luotaan. Jopa niinä iltoina, jotka varasimme kahden kesken oloon, halusimme olla kotona ja annoimme lasten järjestää  ”treffimme”. Joskus he tarjosivat meille illallisen ja kattoivat sen olohuoneeseen kynttilöiden ja takkatulen valoon. Tavallisesti myös musiikki oli tilanteeseen sopivaa, ei ehkä juuri sellaista, jonka itse olisimme valinneet, mutta täydellistä kuitenkin. Muistan illan, jolloin lapset tarjosivat meille kiinalaista ruokaa. He koristelivat sohvapöydän ja varasivat meille suuria istuintyynyjä sen viereen. He säätivät valot hämäräksi, antoivat meille hyvänyönsuukot ja juoksivat tirskuen yläkertaan. Joesta ja minusta tuntui, että olimme saaneet palan taivasta maan päälle.

     Mietin miten onnellinen olinkaan, kun minulla oli Joen kaltainen rakastava ja huomaavainen elämänkumppani. Hän oli ottanut työstään lomaa ollakseen kanssani ennen sairaalaan tuloa ja hän suunnitteli viettävänsä vielä viikon kanssani kotona minun toipuessani. Hän ja kaksi vanhinta tytärtämme, jotka olivat viisitoista- ja neljätoistavuotiaita, suunnittelivat jo nyt hienoa kiitosjuhlaillallista.

     Yhä voimakkaammat pahaenteiset aavistukset saivat minut valtaansa. Ehkä pelkäsin huoneen pimeyttä, tuota hirveää pimeyttä, jota olin oppinut pelkäämään jo lapsesta. Tai ehkä nämä pahaenteiset tuntemukset johtuivat eräästä tietystä vuosia sitten sattuneesta sairaalakokemuksesta. Se kokemus herätti edelleen mielessäni kysymyksiä ja ihmetystä.

     Kun olin nelivuotias, olivat vanhempani juuri eronneet. Isälläni oli tapana sanoa, että ”niinä aikoina intiaaninaisen kanssa avioituminen oli luultavasti pahinta, mitä valkoinen mies voi tehdä”. Isäni oli punatukkainen skottilais-irlantilainen ja äitini taas täysiverinen sioux-intiaani. Seitsemäntenä lapsena kymmenestä minulla oli häthätää tilaisuus tutustua vanhempiini, ennen kuin he erosivat. Äitini palasi reservaattiin ja isäni muutti kaupunkiin vanhempiensa luokse.  Samoihin aikoihin kuusi meistä lapsista sijoitettiin katoliseen sisäoppilaitokseen.

     Ensimmäisenä talvena sisäoppilaitoksessa sain kovan yskän ja hytisin kylmästä jatkuvasti. Samassa huoneessa nukkui neljäkymmentä tyttöä. Muistin, miten eräänä yönä nousin vuoteestani ja hiivin Joyce-sisareni viereen. Me makasimme vierekkäin ja itkimme molemmat, minä kuumeisena ja hän peloissaan puolestani. Kun yökierroksella oleva sisar huomasi minut, hän vei minut takaisin omaan vuoteeseeni, joka oli kylmä ja hiestä kostea. Joyce yritti saada sisaren vakuuttuneeksi sairaudestani, mutta ei siinä onnistunut. Kolmantena yönä minut lopulta vietiin sairaalaan.

     Lääkärin diagnoosi oli hinkuyskä ja molemminpuolinen keuhkokuume. Hän kehotti yhtä sisarista ottamaan yhteyttä vanhempiini. Muistan hänen sanoneen sisarelle epäilevänsä eläisinkö yli yön. Maatessani vuoteellani kuumeen polttamana, tunsin olevani unen ja valveen välimailla. Kerran tunsin jonkun käden pääni päällä ja katsoessani näin yhden sisarista kumartuneena puoleeni. Hän haroi tukkaani sormillaan ja sanoi: ”Hänhän on vasta pieni lapsi”. En milloinkaan unohda näiden sanojan lämpöä. Käperryin takaisin vuoteeseen peitteiden alle ja tunsin oloni lämpimäksi ja tyytyväiseksi. Sisaren sanat antoivat minulle rauhan ja suljin silmäni nukahtaakseni uudelleen.

     Heräsin lääkärin sanoihin: ”Liian myöhäistä, olemme menettäneet hänet”.                 Tunsin, miten lakana vedettiin pääni yli. Hämmästyin. Miksi oli liian myöhäistä?  Käänsin päätäni ja katselin huonetta, joka ei ollenkaan näyttänyt oudolta, vaikka lakana olikin vedetty kasvoilleni. Näin lääkärin ja hoitajan seisomassa vuoteeni vierellä. Katselin huonetta ja huomasin, että se oli valaistu paljon kirkkaammin kuin aikaisemmin. Vuode tuntui minusta suunnattoman suurelta ja muistan ajatelleeni: ”Olen kuin pieni ruskea kovakuoriainen tässä suuressa valkoisessa vuoteessa”. Sitten lääkäri lähti pois ja huomasin toisen olennon vieressäni. Äkkiä en enää maannutkaan vuoteella, vaan havaitsin olevani jonkun käsivarsilla. Katsoin ylös ja näin miehen, jolla oli kaunis valkoinen parta ja hän katsoi minua. Minua nauratti ja haroin käsilläni hänen partaansa ja pyörittelin sitä sormissani. Tunsin itseni täysin tyyneksi ja onnelliseksi hänen lähellään. Hän tuudutti minua hellästi käsivarsillaan ja vaikka en tiennytkään kuka hän oli, minusta tuntui, etten koskaan haluaisi pois hänen luotaan.

     ”Hän hengittää!”, huusi hoitaja ja lääkäri palasi juosten huoneeseen. Mutta se ei ollut sama huone. Minut oli siirretty pienempään ja hyvin pimeään huoneeseen. Valkopartaista miestä ei enää näkynyt. Ruumiini oli hiestä märkä ja olin kauhuissani. Lääkäri sytytti valot ja minut vietiin takaisin entiseen huoneeseen. Vanhempieni saavuttua heille kerrottiin, että he olivat melkein menettäneet minut. Kuulin sanat, mutta en ymmärtänyt niiden merkitystä. Miten minut oli voitu menettää, kun olin koko ajan ollut läsnä? Silti tuntui hyvältä saada olla taas isän ja äidin lähellä. He olivat ihmisiä, jotka todella tunsivat minut ja rakastivat minua, kuten se valkopartainen mieskin oli rakastanut. Kysyin vanhemmiltani, kuka se mies oli ja minne hän oli kadonnut, mutta he eivät ymmärtäneet mistä puhuin. Kerroin heille miten lääkäri oli sanonut, että oli liian myöhäistä ja miten se valkopartainen mies oli tullut ja pidellyt minua sylissään, mutta he eivät osanneet selittää asiaa minulle. Eivätkä koskaan myöhemminkään osanneet. Tätä rakkauden kokemusta minä hellin koko lapsuuteni ajan, eikä muistikuva siitä ole muuttunut. Aina kun muistan tapahtuneen, koen saman rauhan ja onnen tunteen minkä silloinkin, kun valkopartainen piteli minua käsivarsillaan.

     Yritin tavoittaa tuon kokemuksen uudelleen pimeyden hiipiessä huoneeseeni. Noista kaukaisista lapsuuden päivistä asti, jolloin olin erossa vanhemmistani, oli pimeys aina pelottanut minua. Nyt kun taas olin yksin pimeyden keskellä, tuntui huoneessa oudolta. Kuolema tuntui hiiviskelevän kaikkialla ympärilläni. Se täytti ajatukseni. Kuolema otti minut valtaansa, kuolema ja Jumala. Nuo kaksi tuntuivat olevan samaa ikuisuutta. Mitä odottikaan minua rajan toisella puolella? Jos kuolisin huomenna, mitä mahtaisinkaan löytää? Ikuisen kuoleman? Vai ikuisuuden kostavan Jumalan? En ollut varma kummastakaan. Ja minkälainen Jumala sitten olisi? Toivoin vain, että Hän ei olisi sellainen, kuin minulle lapsena sisäoppilaitoksessa oli opetettu.

     Muistan vieläkin koulun valtavien tiiliseinien ja pimeiden, kylmien huoneiden kaikki yksityiskohdat. Poikien ja tyttöjen makuuhuoneet oli erotettu toisistaan kettinkiaidalla ja toinen samanlainen aita kiersi koulua. Meidät oli suljettu maailmasta ja toisistamme. Muistan vieläkin ensimmäisen aamun, jolloin veljeni johdatettiin yhteen rakennukseen ja minut ja sisareni toiseen. En milloinkaan unohda pelkoa heidän silmissään, kun he katsoivat meihin viimeisen kerran. Luulin sydämeni murtuvan.

     Minut vietiin kahden sisareni kanssa pieneen huoneeseen, jossa nunnat desinfioivat meidät kemikaaleilla ja leikkasivat hiuksemme. Sitten he antoivat meille kummallekin kaksi pukua, yhdenväriset yhtä viikkoa varten ja toisen väriset toiselle viikolle. Näiden univormujen tarkoituksena oli helpottaa karkulaisten tunnistamista. Vanhin sisaremme Thelma, jota me kutsuimme Sisiksi, erotettiin meistä ja hänet lähetettiin vanhempien tyttöjen huoneeseen. Tuona ensimmäisenä iltana Joyce ja minut asetettiin riviin ja marssitettiin muiden tyttöjen mukana huoneeseen, jossa seisoimme vuoteemme vieressä, kunnes sisar puhalsi pilliin. Sitten menimme nopeasti vuoteeseen, valot sammutettiin ja ovi lukittiin ulkoapäin. Minua pelotti olla lukittuna tähän suureen, pimeään huoneeseen. Kauhuissani odotin pimeässä, kunnes uni lopulta lempeästi valtasi minut.

     Sunnuntaisin kaikki lapset menivät kirkkoon. Silloin sisarellani ja minulla oli mahdollisuus nähdä veljemme istumassa toisella puolella kirkkoa. Kun tuona ensimmäisenä sunnuntaina kurottauduin muiden tyttöjen yli nähdäkseni vilauksen veljestäni, tunsin kopautuksen päässäni. Käännyin ympäri ja näin pitkän kepin, jonka päässä oli kumipallo. Sisar käytti tätä välinettä oikaistakseen käyttäytymistämme kirkossa. Tämä oli vasta ensimmäinen kerta niistä monista, jolloin tunsin kepin kopautuksen, sillä minun oli vaikeaa ymmärtää, mitä kellojen kilinä tarkoitti ja milloin minun piti polvistua, joten keppi osui minuun usein. Näin minulla oli kuitenkin mahdollisuus nähdä veljeni ja se oli pallon aiheuttaman tai minkälaisen hyvänsä muun rangaistuksen arvoista.

     Kirkossa meille kerrottiin Jumalasta ja opin monia asioita, joita en aiemmin ollut tullut ajatelleeksi. Meille kerrottiin, että me, intiaanit olimme pakanoita ja syntisiä ja tietenkin uskoin sen. Nunnat olivat Jumalan silmissä varmaankin erikoisasemassa ja me opimme, että he olivat olemassa auttaakseen meitä. He löivät usein Thelma- sisartani pienellä letkunpätkällä, mistä hyvästä hänen piti kiittää sisarta tai hänet hakattiin uudelleen. Sisaret olivat Jumalan valitsemia palvelijoita, kuten minä uskoin ja aloin heidän vuokseen suunnattomasti pelätä Jumalaa. Kaikki, mitä Hänestä opetettiin lisäsi tätä pelkoa. Hän tuntui olevan vihainen ja kärsimätön ja erittäin voimakas, mikä merkitsi, että Hän mahdollisesti tuhoaisi minut ja lähettäisi minut tuomiopäivänä helvettiin tai jo ennemminkin, mikäli olisin Häntä vastaan. Tätä sisäoppilaitoksen Jumalaa en koskaan halunnut tavata,

     Katselin huoneeni seinällä olevaa suurta kelloa. Vasta muutamia minuutteja oli kulunut Joen lähdöstä. Vasta muutamia. Huoneeni pesualtaan yläpuolella oleva heikko lamppu tuotti juuri sen verran valoa, että pystyi luomaan tummia varjoja, jotka häälyivät mielikuvituksessani kuin menneisyyteni painajaiset. Minun oli kohennettava mielialaani, ajattelin. Eristyneisyyteni vuoksi mieleni vaelteli menneisyyteni pimeissä onkaloissa. Minun piti saada mieleni hallintaani voidakseni rauhoittua, muuten yöstä tulisi loputtoman pitkä. Rauhoitin mieltäni ja yritin löytää menneisyydestäni onnellisimpia mielikuvia.

     Silloin näin valonsäteen. Wesleyn metodistit pitivät Brainardin intiaanien ammattikoulua. En milloin unohda, kun siellä oloni ensimmäisenä päivänä luin koulun ulkopuolella olevasta suuresta kilvestä lauseen: ”Ihmiset, joilla ei ole näkemystä , tuhoutuvat”. Luulin tietenkin, että taulu oli tarkoitettu intiaaneille ja koska tämä oli ammatti- eli harjoittelukoulu, me olimme siellä, jotta harjoittautuisimme saamaan enemmän näkemystä. Tätä ajatusta vahvistivat todennäköisesti muut kaupungilla näkemäni kilvet, kuten: ”Intiaaneilta ja koirilta pääsy kielletty”. Brainardin intiaanien ammattikoulu osoittautui positiivisemmaksi kokemukseksi, kuin aikaisemmat kouluni. Siellä oli kodikas, vähemmän muodollinen ilmapiiri ja tuntui siltä, että opettajille oli tärkeää olla lähellä oppilaitaan. Opin, että Jumala merkitsee eri asiaa eri ihmisille. Ankaran, kostonhimoisen Jumalan sijaan, jonka minä olin aiemmin oppinut tuntemaan, nämä ihmiset tunsivat Jumalan, joka oli hyvillään kun me olimme onnellisia. Hartaustilaisuuksissamme ihmiset usein huusivat aamen ja hallelujaa ja minulta meni jonkin aikaa tottua heidän äkillisiin tunteenilmaisuuksiinsa. Sitten ymmärsin, että oli monia tapoja nähdä Jumala ja kunnioittaa Häntä, vaikka itse edelleenkin uskoin, että Hän oli Jumala, joka rankaisi minua,  jos minä joskus kuolisin ja ilmestyisin Hänen eteensä.

     Kesäisin osallistuin sekä luterilaisen että baptistikirkon menoihin ja satunnaisesti vielä pelastusarmeijan tilaisuuksiin. Ei ollut niinkään tärkeää, missä kirkossa silloin kävin kuin se, että yleensä kävin kirkossa. Uteliaisuuteni Jumalaa kohtaan kasvoi varttuessani, sillä huomasin, että Hänellä oli tärkeä osa elämässäni. En kuitenkaan ollut varma, minkälainen tuo osa oli, tai miten se vaikuttaisi minuun aikuistuessani. Lähestyin Jumalaa rukouksilla saadakseni vastauksia kysymyksiini, mutta minusta tuntui, ettei Hän kuullut minua. Sanoi tuntuivat haihtuvan ilmaan. Ollessani yhdentoista, keräsin eräänä päivänä rohkeuteni ja kysyin koulumme johtajattarelta uskoiko hän todella, että jonkinlainen Jumala oli olemassa. Minusta tuntui, että hän jos kukaan tiesi. Sen sijaan, että olisi vastannut kysymykseeni, hän läimäytti minua ja kysyi, miten uskalsin asettaa kyseenalaiseksi Jumalan olemassaolon. Hän käski minun polvistua ja pyytää anteeksiantoa, minkä myös tein. Mutta nyt tiesin, että minut oli tuomittu helvettiin uskonpuutteeni vuoksi, koska olin asettanut Jumalan olemassaolon kyseenalaiseksi. Nyt olin varma, etten koskaan voisi saada anteeksi.

     Myöhemmin samana kesänä muutin takaisin isäni luokse ja koin jotakin, mikä halvaannutti minut pelolla. Eräänä iltana, kun olin jo mennyt vuoteeseen, avasin minua lähinnä olevan ikkunan verhot ja makasin katsellen tähtiä ja ohi kiitäviä pilviä. Tällaisesta olin nauttinut jo aivan pienestä pitäen. Äkkiä silmäni havaitsivat valkoisen valonsäteen tulevan eräästä pilvestä ja jäykistyin kauhusta. Säde liikkui puolelta toiselle ikään kuin se olisi etsinyt meitä jokaista. Tiesin, että tämä oli Jeesuksen toinen tuleminen ja huusin keuhkojeni täydeltä. Minulle oli kerrottu, että Hän tulisi kuin varas yöllä, ottaisi mukaansa oikeamieliset ja polttaisi pahat. Kesti tuntikausia, ennen kuin isäni sai minut rauhoittumaan. Lopulta hän sai minut uskomaan, että olin nähnyt vain kaupungin karnevaaleja mainostavan valonheittimen valon. Se oli elämäni ensimmäinen näkemäni valonheittimen valo. Suljin verhot, enkä katsellut tähtiä vähään aikaan.

     Jatkoin Jumalan todellisen olemuksen etsimistä. Muistan käyneeni monissa kirkoissa ja oppineeni ulkoa useita Uuden testamentin kirjoituksia. Minä opin, että kun ihminen kuolee, hänen sielunsa jää ruumiin kanssa hautaan, kunnes Jeesus ylösnousemuksen päivänä tulee ja oikeamieliset nousevat ylös ollakseen Hänen luonaan. Mietin tätä usein ja pelkäsin edelleen omaa kuolemaani ja sitä seuraavaa pimeyttä.

    

    

 

 

.

    

 

 

 

 

     

 

 

 

 

    

©2019 VALKEUS - suntuubi.com