Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

15. luku: Aviomies ja poika

 

VUODEN 1939 lopulla ryhdyin jälleen matkustamaan evankeliumin asioilla. Niin jouduin Georgian Atlantaan tammikuussa 1940. Kokoussarjan ensimmäinen päivä oli hyvin vähän rohkaiseva. Jäinen myrsky puhalsi kaupungissa lauantai-iltana. Se oli niin ankara, että johdinautot ja raitiovaunut ”jäätyivät” kiinni. Tuntikausiin ne eivät päässeet kulkemaan. Joidenkin niistä täytyi jäädä halliin maanantainakin pitkäksi aikaa. Todellakin se oli epätoivoisen ankara sää ollakseen etelässä eikä myöskään erityisesti kirkossakäyntiä edistävä.

     Jokaisessa mustassa pilvessä oli kirkasta kuitenkin toinen puoli: ”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka Hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut”.

     Capitol- ja Fair-katujen kulmauksessa oleva suuri temppeli oli täynnä tuona sunnuntai-iltana huonosta säästä huolimatta. Se ei ollut ainoastaan minun ensimmäinen iltani siellä, vaan se oli myös ensimmäinen ilta kolmelle älykkään näköiselle nuorelle miehelle. Pastori ei ollut nähnyt heitä koskaan ennen, enkä minäkään.

     He esittivät itsensä kokouksen jälkeen vahtimestareille. He olivat Emoryn yliopistosta ja olivat metodistisia jumaluusopin ylioppilaita Atlantan yliopiston jumaluusopillisessa Chandler-koulussa.

     Seuraavana iltana kaksi heistä palasi kokoukseen. Kun alttarikokous oli lopussa, he tulivat puhujankorokkeelle ja esittivät itsensä minulle. Toinen heistä oli Mississipistä ja toinen Länsi-Virginiasta. Nuori mies, joka oli minun kotipaikkakunnaltani, puhui pitkään asiasta, joka oli meille yhteinen – kotipaikkakunnasta. Toinen puhui vähän sinä iltana. Mutta he saapuivat edelleen kokoukseen joka ilta.

     Ennen pitkää he näyttivät todellisen värinsä. He olivat ”modernisteja”, jotka halveksivat meidän oppiamme. Se oli vanhanaikaista ja fanaattista – sopivaa meidän tietämättömille esi-isillemme, mutta vanhanaikaista nykyajan älykkäille ja hyvin menestyville opiskelijoille. Viimeinen huuto Raamatun selityksessä oli selittää se tieteellisellä tavalla ja kaikki, jotka kieltäytyivät alistumasta sen vapaamielisen logiikan alle, olivat sivistyksessään taantuneita.

     Pastori ja minä väitimme ilman muuta tätä vastaan ja lainasimme raamatunkohtia, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. He olivat jo kauan sitten tulleet siihen johtopäätökseen, että Raamattu on kirja, joka sisältää enemmän tarua kuin totta, enemmän legendaa kuin historiallista totuutta ja enemmän perimmäistapoja kuin jumaluusoppia. Sitä ei voida pitää teologian auktoriteettina nykyisenä valistuneena aikakautena, jolloin sen mielikuvitukselliset kertomukset tunnetaan tieteellisesti mahdottomiksi. Meillä ei ollut heille mitään muuta vastaväitettä, kuin Jumalan innoitettu Sana, josta he taas väittivät, ettei se ole innoitettua eikä Jumalan Sanaa. Eivätkä he voineet tarjota meille mitään muuta kuin omat tai jonkun heidän modernistisen esikuvansa opilliset ajatukset ja johtopäätökset. He eivät voineet käännyttää meitä, sillä me tunsimme Hänet, johon uskoimme, emmekä me voineet muuttaa heitä, sillä he olivat ”tämän maailman jumalan” sokaisemia, joka tyydytti heidän ”korvasyyhyään” saatanallisilla opeilla, kunnes he ”uskoivat valheen” ja syöksyivät päätä pahkaa kadotukseen.

     Eräs heistä alkoi hämmästykseksemme tulla puhujalavan luo rukoilemaan, kun pyysin uskovaisia rukoilemaan kääntymättömien ja etsivien puolesta. Hän tuli rukoilemaan useina iltoina peräkkäin. Olimme hitaita lähestymään häntä hänen sielunsa asioissa.

     Tultuaan useita kertoja luoksemme toisten kristittyjen kanssa hän tuntui jo tutummalta. Joku meistä lähestyi varovaisesti häntä, kun hän oli siellä polvistuneena. Eräänä maanantai-iltana hän näytti olevan suuresti sanoman vaikuttama ja pieni kahdeksanvuotias Joy Byrd, pastorin tytär, kutsui häntä ja toi hänet esille. Eräs veljistä lähestyi häntä ja kysyi hänen sielunsa tilaa ja stä, miksi hän ei voinut rukoilla vapaasti.

     Mies avasi sydämensä. Hän oli pyytänyt Jumalaa antamaan hänen sieluunsa saman ilon, joka meillä oli rukouksessamme. Jumala oli ilmaissut hänelle myös sen hinnan, mutta se oli näyttänyt hänestä liian suurelta. Hän oli haluton maksamaan hintaa ”päästäkseen läpi” Jumalan tiellä.

     Rohkaisimme häntä, että hän Herran armon avulla antautuisi kokonaan Jumalan tahtoon. Hän alkoi rukoilla vakavasti, että Herra antaisi hänelle rohkeutta käydä Raamatun tien, maksoi mitä maksoi. Vähän ajan kuluttua hän oli kokonaan antautunut Jumalan tahtoon ja sanonut Herralle ikuisesta: kyllä. Kun hän alkoi rukoilla, sai hän sydämeensä ilon. Ja ennen pitkää Pyhä Henki laskeutui taivaasta hänen sieluunsa. Hän sai sen kokemuksen juuri samalla tavalla, kuin opetuslapset saivat sen yläsalissa helluntaina. Pyhä Henki tuli hänen sydämeensä ja hän alkoi puhua uusilla kielillä sen mukaan, mitä Henki puhuttavaksi antoi. Ihme oli tapahtunut: Herra oli kastanut Pyhällä Hengellä metodistisaarnaajan, joka oli mielipiteiltään modernisti. Ja pian hän huomasi, että modernismista luopuminen kuului osana täydelliseen vihkiytymiseen.

     Ei ole kenenkään helppoa yhtäkkiä mullistaa opillista näkemystään, sen jälkeen kun on koulutettu Kirjoitusten tieteelliseen tulkitsemiseen ja on saanut kolme vuotta modernistista kasvatusta sekä opettanut harhaoppia toisessa jos toisessakin valtiossa. Paras, mitä hän saattoi tehdä, oli ”pitää roskana” kaikkea sitä, mikä liittyi ”uusjumaluusoppiin” ja pyytää Herraa säästämään kaikki se, mikä saattaisi edistää Kristuksen asiaa.

     Nuoren miehen nimi oli Paul N. Grubb ja hänellä oli vain kuusi viikkoa aikaa jumaluusopin maisterin arvon saamiseen Emoryn yliopistosta. Hän jatkoi nyt työtään Hengellä täytettynä opiskelijana ja suoritti tutkintonsa kesäkuussa 1940.

     Huhtikuun 23. päivänä 1940 menin avioliittoon hänen kanssaan. Tätä päätöstä edelsi paljon rukousta ja paastoa, neuvottelua Hengellä täytettyjen vanhempien kanssa sekä keskustelua toisen ja toisen kanssa siitä vakavasta vastuusta, mitä tähän askeleeseen liittyi.

     Jumala oli kutsunut meidät molemmat saarnaajan tehtävään. Käsitimme heti alusta, että olisi tarpeellista jakaa tehtäviä ja suunnitella hyvä yhteistyöohjelma. Siksi lähdimme kentälle yhdessä puhuen kokouksissa molemmat vuorollamme. Koko julistuksen kuorma oli aikaisemmin ollut minun päälläni, mutta nyt rasitus helpottui suuresti. Me emme ole tehneet ohjelmaamme kaavamaiseksi, jotta Jumalan tahdolla olisi etusija. Yritämme olla kuuliaisia Pyhän Hengen johdatukselle.

     Palvelustehtäviemme näin yhdyttyä olemme pitäneet evankelioimiskokouksia kautta Yhdysvaltojen ja olemme saaneet kokea Jumalan siunausta ja suurta iloa siitä.

     Kun toinen maailmansota julistettiin ja bensiinin säännöstely tuli voimaan tehden matkustamisen vaikeaksi Herra johdatti niin, että olimme toistaiseksi samassa paikassa saarnaajan tehtävissä. Satunnaisesti johdimme pastorintehtävämme aikana evankelioimiskokoussarjoja.

     Avioliittomme suurin tapaus sattui marraskuun 24. päivänä 1944 ollessamme julistamassa evankeliumia Wichitassa Kansasissa. Jumala antoi meille pienen pojan. Ja kuten jotkut ihmiset ovat minulle sanoneetkin, hänen tulonsa oli lisätodistus täydellisestä parantumisesta, jonka Jumala antoi minulle v.1932. Poika on todellakin ollut auringonsäde kodissamme. Hänen syntymänsä jälkeen Wichita Eagle sanomalehti lähetti valokuvaajan Wesley-sairaalaan valokuvaamaan äidin sekä pojan. Seuraavana päivänä kuvan oli lehden etusivulla ja päällekirjoituksena: ”Tyttö, joka kuoli, on äiti”. Täten he tunnustivat ihmeen, jonka Jumala oli suorittanut elämässäni.

     Kun bensiinin säännöstely lakkasi, palasimme kentällemme ja olimme jatkuvasti pitäneet kokoussarjoja tähän päivään asti, jolloin tätä kirjoitan. Tulevaisuus on Jumalan käsissä: Henkilökohtainen vakaumukseni on, että Jeesus tulee pian.

 

jatkuu ...

©2019 VALKEUS - suntuubi.com