Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

12. luku: Palvelustyöhön

 

PIAN KOTIIN SAAVUTTUAMME tunsin ensimmäisen normaalin elämän oireet ruumiissani. Aloin tulla jälleen lämpimäksi. Olin ollut aivan ”kalmankylmä” näiden kahdentoista vuorokauden aikana. Hiostavat eteläisen elokuun säät eivät olleet parantaneet minua. Olin aivan unohtaa maan ilmapiirin.

    ”Sulaessani tulin jälleen nälkäiseksi ja halusin nukkua yöllä. Silloin tunsin ensi kertaa väsymystä ja nälkää kahteentoista vuorokauteen. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä käteni alenivat ja saatoin helposti liikkua koko jalkapohja maassa. En ollut voinut astua olematta varpaillani noina yliluonnollisina päivinä, mutta nyt saatoin kävellä normaalisti, syödä täyden aterian ja nukkua luonnollisesti.

    Niin pian kuin mahdollista palasin kouluun. Ehdotin, että lopettaisin korkeakouluopiskeluni ja kävisin baptistiseminaarin Louisvillessa, Kentuctyssä valmistautuakseni mahdollista lähetystehtävää varten. Pian parantumiseni ja kuolleista heräämiseni jälkeen sain seminaarin johtajalta kirjeen, jossa hän tarjosi minulle apurahaa kouluunsa, jos tulisin sinne. Koulu tulisi laajalti kuuluisaksi sen takia. Niin päätin mennä.

    Opettajani koulussa olivat minulle ystävällisiä. He ymmärsivät, ettei ollut minun vikani, etten ollut voinut viimeisinä kolmena vuotena käydä koulua säännöllisesti.. He antoivat minulle lisätehtäviä sekä kaikkea mahdollista apua saadakseni kiinni luokkani, joka oli päässyt edelle minusta. Pidin arvossa heidän osanottoaan ja avuliaisuuttaan ja yritin käyttää tilaisuutta hyväkseni.

    Mutta huomasin, että minun oli hyvin vaikea keskittyä opintoihini. Jumala puhui sydämelleni siitä tosiasiasta, että Jeesus tulisi pian sekä niistä joukoista, jotka eivät vieläkään ole valmiita kohtaamaan Häntä. Se oli sanoma, jonka Hän oli antanut minulle enkelinsä kautta henkeni ollessa poissa ruumiista. En ollut pitänyt kiinni uskosta Jumalaan. Suuret joukot kuolivat ilman Kristusta. Miljoonat joille ei oltu kerrottu Kristuksesta, kuolivat valmistumattomina kohtaamaan Häntä. He eivät tienneet, että Hän tulisi pian. Sydämeni oli raskas ja omatuntoni kuormitettu. Yrityksistäni huolimatta en voinut kiinnittää ajatuksiani opintoihini. Aina kun rukoilin, Jumala kysyi: ”Tahdotko mennä? Tahdotko mennä?” En voinut vastata muuta kuin: ”Odota!” Siksi minulla ei ollut rauhaa sielussani. Jumala oli lähettänyt minut takaisin varottamaan ihmisiä, että he kiirehtisivät valmistautumaan, enkä minä ollut sitä tekemässä. En voinut sanoa Jumalalle kyllä ja tunsin siitä oloni surkeaksi. En voinut ymmärtää miten 17-vuotias koulutyttö saattaisi lähteä saarnaamaan. Itse asiassa en tiennyt, miten saarnatakaan ja siksi halusin käydä läpi korkeakoulun ja seminaarin. Luulin, että se voisi varustaa minut kutsumustehtävääni. Mutta Jumala sanoi minulle, että Hän varustaisi minut, jos olisin kuuliainen Hänelle.

    En todellakaan tahdo antaa tässä sitä käsitystä, että sivistys olisi tarpeetonta ja väheksyttävää. Asia oli vain niin, että koulukasvatus ei ollut Jumalan tahto minun kohdallani. Minun oli saatava kasvatukseni ”tiellä”. Jumala sanoi, että minun piti kertoa Kristuksen pikaisesta tulemisesta. Matkallani minun oli sitten opittava. Monet illat vietin tuijottaen kiinteästi englannin kieliopin kirjeenvaihtokurssia ja päivänvalo paljasti minut syventyneenä Raamatun tutkimiseen tai jumaluusopillisiin teoksiin. Koetin höystää kaiken kaikki riittävällä höysteellä eli rukouksella. Vaikka korkeakoulu- ja yliopistosivistys eivät kuuluneetkaan minun etuoikeuksiini, kiitän Jumalaa niiden avarruttavasta vaikutuksesta moniin muihin. Se on viisasta nuorisoa, joka uskollisesti käyttää tilaisuutta hyväkseen silloin kun se on tarjolla. Kuitenkin antaisin yhden varotuksen ja se on tämä: Jos korkeamman sivistyksen saaminen estää yhteyden Herrasi kanssa, karkota luotasi kaikki, mikä vaarantaa iankaikkista pelastustasi.

     Saatana asetti eteeni toisenkin lumoavan asian, paitsi kiusausta saattaa loppuun yliopistolliset opiskeluni. Eräs lääkäreistä, joka sairauteni aikana oli käynyt luonani, tuli parantumiseni jälkeen luokseni ja pyysi hartaasti minua lähtemään mukaansa Maailman Messuille Chigagoon. Hän järjestäisi teltan minulle ja tulisin rikkaaksi kuudessa kuukaudessa. Tämä lääkäri halusi minun tekevän Jumalan antaman kokemuksen kauppatavaraksi. Ihmiset maksaisivat tuhansia dollareita nähdäkseen ”Ihmetytön” Tietysti kieltäydyin, vaikka hän väitti, että saisin todistaa tuhansille näillä messuilla. Jumala paransi ja herätti minut kuolleista, jotta voittaisin sieluja Hänelle ja valmistaisin heitä Kristuksen tulemiseen. Olisin mitä epäkiitollisin, jos muuttaisin sen rahaksi.

    Paitsi Herran alituinen pakottava ääni sydämessäni, myös kirjeiden vuolas virta kaikkialta maailmasta todisti minulle laiminlyönneistäni. Minulla ei ollut rauhaa sydämessäni. Herra oli kutsunut, enkä minä ollut alistunut:

Eräänä päivänä sanoin: ”Hyvä on Herra, lähden ja julistan sanomaa, jota varten lähetit minut takaisin, jos Sinä teet jotakin minulle”. Aioin panna Herran koetukselle.

   Katsoin kaikkialle ympärille nähdäkseni, oliko siellä tuttaviani, jotka saattaisivat vastata rukoukseeni. En nähnyt ketään ja niin arvelin voivani turvallisesti tehdä sopimuksen. En uskonut, että Jumala saattaisi vastata pyyntööni ja tiesin, ettei minulla ollut rauhaa sielussani, ennen kuin Hän vastaisi. Jatkoin: ”Herra, useimmat kirjeistä ovat tulleet pohjoisen ja idän kylmistä valtioista. Minulla ei ole riittävästi vaatetta sellaista ilmastoa varten ja nyt on talvi. Jos hankit minulle sievän, hyvän talvitakin, niin minä lähden”.

   Kun näin uudelleen vihkiydyin Hänelle, Jumalan rauha elähdytti jälleen sieluani. Menin takaisin kouluun ja tunsin, että olin ollut uskollinen lupaukselleni, minkä olin antanut Herralle. Sitä seuraavat päivät olivat ihmeelliset, saatoin opiskella rauhassa ja iloitsin työstäni koulussa.

   Jonkin ajan kuluttua tapasin postinkantajamme. Hän ojensi minulle nipun kirjeitä - – niitä olin sananmukaisesti tukuttain – ja tarttui sitten vielä johonkin. Suuren suuri laatikko, joka oli kiedottu vahvaan, ruskeaan paperiin, ojennettiin minulle. ” Ei se ole minulle”, väitin vastaan. En ollut tilannut mitään tavaroita kaupasta. Joskus tilasin tavaroita muutamista kaupoista, mutta juuri tällä kertaa en ollut tilannut mitään.      ”Siinä on teidän nimenne ja kaikki posti näinä päivinä tulee kuitenkin teille. Se on teidän”, hän sanoi. Lopulta otin sen hyvin haluttomasti. Se oli pantu postiin Indianassa, enkä tuntenut ketään tuossa kaukaisessa valtiossa.

   Serkkuni oli kanssani. ”Miksi et aukaise sitä Lura? Katsokaamme yhdessä, mitä siinä on!”

   Uteliaisuus sai minut valtaansa. Pidin tuota pakettia vähän eriskummallisena En voinut aavistaa kuka saattoi lähettää minulle jotain Indianasta, mutta siunaukseni alkoi lähetä loppuaan.

    Jonkin matkaa kuljettuamme suostuin avaamaan paketin. Me istuimme puuvillaistutuksen vierellä oleville kylmille kiville, joita käytettiin pysäyttämään vaunuja peruutettaessa niitä puuvillaistutukselle lastattavaksi.

    Hermostunein liikkein revin auki käärepaperin toisensa jälkeen. Lopulta tuli näkyviin tavaramerkillä varustettu laatikko. Vitkastellen aukaisin kannen. Hämmästyksekseni ensimmäinen asia, johon silmäni osuivat, oli kaunis karvakauluksinen talvitakki. Mielipahan puna nousi kasvoilleni.

    ”Armeliaisuutta!”, ajattelin. En pyytänyt armeliaisuutta, en pyytänyt keneltäkään takkia. Juuri silloin Herra keskeytti minut: ”Sinä pyysit joltakin takkia. Sinä pyysit sitä Minulta”, Hän kuiskasi. Silloin häpesin. Nousin ja puin takin päälleni ja huomasin, että se sopi täydellisesti. Takin alla laatikossa oli kokonainen vaatevarasto: pukuja, sukkia, käsineitä ja kaikkea, mitä tarvitsin päästä kantapäähän.

    Eräässä postinkantajan antamassa kirjeessä oli selvitys vaatevarastosta. Se oli eräältä kristityltä naiselta Indianasta. En ollut koskaan nähnyt häntä tai kuullut hänestä, enkä vieläkään tiedä hänestä enempää. Hän kirjoitti: ” Eräänä päivänä tein ahkerasti taloustöitäni ja rukoilin työtä tehdessäni. Sanoin Herralle, että halusin tehdä jotain Hänelle, mutta lapseni ja taloustyöni pitävät minua niin kiinni, että aikaa oli vähän. Herra vastasi minulle: ”Haluatko todellakin tehdä jotakin Minulle?” Sanoin: ”Haluan Herra”. ”Jätä sitten työsi ja mene kaupunkiin”, Hän sanoi. ”Muistat Mississipistä tytön, joka herätettiin kuolleista ja josta luit lehdestä.”. Olin leikannut kuvan ja kirjoituksen lehdestä. ”Hän on luvannut lähteä saarnaamaan, jos hankin hänelle talvivaatteet. Mene kauppaan ja osta vaatteita hänelle”, Herra sanoi minulle. Siksi menin kaupunkiin ja ostin laatikollisen tavaroita, jotka lähetän teille pakettipostissa. Jumala siunatkoon teitä”.

    Tämä oli kirjeen pääsisällys ja kertomus rukousvastauksesta. Jumala oli ollut minulle uskollinen. Olin luvannut lähteä, enkä todellakaan voinut olla epäkiitollinen ja kieltäytyä kaiken tämän jälkeen lähtemästä. Pidin lupaukseni ja päätin lähteä koulusta joululoman aikana.

    Jotkut ihmiset ajattelevat, etteivät he voi tehdä mitään Herralle, koska heillä ei ole tilaisuutta tai lahjoja siihen. Mutta olen varma siitä, että tällä kunnon naisella Indianasta on oleva lyhteitä tuotavanaan Mestarin jalkojen juureen, kun kaikki sato on korjattu ja elonkorjuu täytetty. Hän on saava palkan siellä niistä sieluista, jotka ovat tulleet Kristuksen luo näinä vuosina, jolloin olen saanut todistaa Hänestä. Jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä tätä pientä tehtävää, en ehkä olisi sananpalvelijan tehtävässä tänään. Kiitän Herraa kuuliaisista palvelijoista, jollainen tuo kallis sielukin on.

    Toinen ongelma tuli eteeni. Mihin menisin? Olin saanut sadoittain kirjeitä kaikkiin eri uskontosuuntiin kuuluvilta seurakunnilta, jotka pyysivät minua luokseni. Mihin menisin ja mitä äitini sanoisi, kun kerron hänelle, että menen johonkin todistamaan lomani aikana? En ollut vielä ilmaissut hänelle ehdotusta, jonka olin Herralle tehnyt takin saannista. Nyt minun täytyi rukoilla: ”Herra minulla on niin paljon kutsuja, etten tiedä mihin mennä. Sinun tulee osoittaa mihin menen ensin”.

    Koulukirjat olivat kainalossani, kun juoksin kouluun muutamaa päivää myöhemmin. Meitä oli useita tyttöjä ja puhelimme iloisesti tavatessamme vanhan harmaahapsisen miehen. Hänellä oli vain yksi käsi, mutta hänen kasvoissaan oli iloinen loiste. Hän tuli hyvin lähelle meitä ja erotti minut joukosta. Hän kysyi, missä voisi tavata Lura Johnsonia, ”saarnaajaa”.

    Loukkaannuin siitä. Olin vielä baptisti, enkä ollut päässyt ajatuksesta, että naisen on  vaiettava seurakunnassa. Siksi vastasin terävästi: ”Minä olen Lura Johnson, mutta en ole saarnaaja”.

    Hänen lempeä äänensä lauhdutti minua, kun hän sanoi: ”Olin rukoilemassa Missourissa, kun Jumala kehotti minua tulemaan tänne ja pyytämään teitä tulemaan pieneen seurakuntaamme kertomaan, mitä Jumala on tehnyt teille. Tottelin Herraa ja matkustin sieltä saakka tänne. Jos tulette, lähetämme auton teitä hakemaan. Haluatteko tulla?”

    En voinut sanoa, en. Viivyttelemättä vastasin: ”Haluan”.  Selitin sitten hänelle asuinpaikkani ja ryntäsin kouluun.  Koko päivän harmittelin sitä, että olin myöntynyt menemään Missouriin, puhumatta siitä ensin äitini kanssa. Mitä hän sanoisi, en tiennyt. Mutta minusta tuntui, että Herra oli osoittanut omalla tavallaan, mihin minun oli mentävä.

    Jälleen Herra toimi äitini sydämessä samalla kuin minunkin.  Hän oli nähnyt unen päivää ennen kuin veli Lewis tuli Mississipiin. Hän ei pidä tärkeinä kaikkia unia, eikä kerro niitä kaikkia, mutta tämä uni oli erikoinen. Se oli enemmän näky kuin uni. Ehkä se oli ”yöllinen näky”, jollaisia Paavali usein näki. Siinä hän näki miehen kasvot kirkkaan valon ympäröiminä. Valo ympäröi hänen kasvojansa kuten sädekehä. Sitten hän astui ulos kirkkaudesta lyhty kädessään. Se paloi ja hän toi sen huoneeseen, jossa nukuimme, asetti sen yöpöydälle ja jätti sen palamaan poistuessaan huoneesta.

     Kun tuo vanha mies käveli talomme portista sisään ja äitini näki hänet ikkunan läpi, hän tunsi tämän siksi, jonka oli nähnyt unessa – mieheksi, joka toi valon ja jätti sen meille. Hän kutsui miehen sisään ja hänestä tuntui, että tämä oli Jumalan sanansaattaja meille.

    Mies kertoi äidille miksi hän oli tullut ja äiti huomasi Jumalan johdatuksen ja suostui kanssani hänen pieneen seurakuntaansa loma-ajaksi.

    Tiesimme silloin vielä hyvin vähän siitä, että tuo Jumalan sanansaattaja toi elämäämme Pyhän Hengen valon asumaan luonamme ainaisesti. Hän kuului helluntaiseurakuntaan. En tiennyt muista kuin metodistien ja baptistien seurakunnista, enkä muista koskaan olleeni muissa kirkoissa kuin niissä. En tiennyt, mikä ero on helluntailaisen ja presbyteerisen tai helluntailaisen ja katolilaisen välillä. Oletin niiden kaikkien olevan hyvin samanlaisia kuin meidän paikallinen kirkkomme. Mutta pastorimme tiesi.

     Hän tuli luoksemme heti kuultuaan lähdöstämme. Hän väitti, että olemme tekemässä virheen. Meidän täytyisi mennä johonkin muulle, hän selitti äänekkäästi. Hän kertoi, että nuo ihmiset opettavat elävänsä synnin yläpuolella ja tulevansa paremmiksi joka päivä. Hänen puheensa teki minuun päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä pastorini toivoi. Se kiinnosti minua ja teki minut yhä halukkaammaksi lähtemään. Halusin nähdä ihmisiä, jotka elivät synnin yläpuolella. En tuntenut ketään sellaista ihmistä sen aikaisessa tuttavapiirissäni.

     Pastori sanoi, että jos menisin, en koskaan olisi enää sama kuin ennen. Väittelin hänen kanssaan. Sanoin, ettei mikään voisi minua muuttaa. Kun on kerran baptisti, on aina baptisti, vakuutin hänelle. Kun palaisin, olisin juuri samanlainen, kuin lähtiessäni. Hän epäili sitä, mutta kaikki hänen yrityksensä saada meidät luopumaan lähdöstä epäonnistuivat. Äiti ja minä olimme vakuuttuneita, että olimme Jumalan tahdon tiellä.

     Sitten tuli loma. Hajaannuimme koulusta ja me aloimme pakata matkalaukkujamme. Emme voineet viivytellä. He olivat luvanneet lähettää auton hakemaan meitä ja meidän olisi oltava valmiina, kun se saapuisi taloomme. Lähdön päivä koitti ja sanoimme hyvästit kaikille sukulaisille ja ystäville. Ajattelimme olla poissa vain kaksi viikkoa. Näkisimme heidät pian jälleen. 

     Matka Memphikseen ja mahtavan Mississipin poikki oli kiinnostavaa äidilleni ja minulle, mutta erikoisesti pikku veljelleni, joka oli silloin vain 6-vuotias. hänelle se oli elämys. Arkansasin tiet olivat hyvässä kunnossa. Missourin rajalle mentäessä eikä meitä viivyttänyt mikään. Muutamat mailit Missouriin menivät parissa tunnissa ja saavuimme onnellisesti määräpaikkaamme. Kaikki epäilykset matkan onnistumisesta olivat takanapäin. Huomasimme, että autonkuljettajamme ei ollut mikään lapsenryöstäjä eikä kaupunki, johon tulimme, mikään alamaailman keskuspaikka; olimme turvassa. Asukkaat olivat miellyttäviä, hyvin vieraanvaraisia ja erittäin hurskaita.

 

jatkuu...

 

 

 

 

 

 

©2018 VALKEUS - suntuubi.com