Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

8. luku: Neljäkymmentäviisi minuuttia kuolonenkelin seurassa

 

 

LIITYIN ENKELISAATTAJAAN huoneen ylänurkassa, juuri vastapäätä vuodettani. Aloimme matkamme kohti taivasta. Mutta kun kohosin vuoteestani ylöspäin, katsoin taakseni ja näin kylmän savimajan, josta juuri olin sukeltanut kuten monivärinen, kirkassiipinen perhonen, lähtien kotelostani taivaallisen kevään tuoksuvaan ilmapiiriin.

    Näin äitini lyyhistyvän kokoon ja nyyhkyttävän sydän murtuneena. Tämä oli ainoa seikka, joka himmensi lähtöni autuutta. Olisi paljon helpompi kuoleville, jos tänne jäävät rakkaat voisivat pidättää kyyneleensä ja säilyttää levollisuutensa, kunnes lähtevä saavuttaa rajan. Mutta yhtä hyvin voisi pyytää äitiä, että hän lakkaisi rakastamasta lastaan. Kaipaava sydän ei voi hillitä suruaan.

    Kun nyt olin liittynyt taivaallisten paarinkantajieni seuraan, muistot huoneestani häipyivät. Koko olemukseni oli sen ajatuksen vallassa, että pian pääsisin palaamaan kyynelettömään iäisyyteen, kävelemään kultakaduilla valkopukuisten pyhien lukemattomassa joukossa ja yhtymään pelastettujen kiitosvirteen. Saatoin tuskin odottaa ensimmäistä kirkkauden sädettä ilmestyväksi avaruuden näyttämölle ilmoittamaan, että lähestymme Jumalan kaupunkia.

    Tätä odotusta voisi lähinnä verrata siihen tunteeseen tässä elämässä (hyvin köyhä vertaus sellaiseen), kun joku lähestyy kotia, oltuaan useita kuukausia poissa. Hän ajaa nopeasti yön tunteina, ehtiäkseen kotiin ennen aamua. Kuinka ihmeellistä onkaan nähdä ensimmäisten katulyhtyjen tuikkivan, kun auto vierii viimeisen metsäisen mäennyppylän yli ja ajaa hiljaa nukkuvaan kylään! Kuinka ihmeellistä! Ja minä odotin juuri valonsädettä taivaan kirkkaudesta, vakuuttuakseni siitä, että olimme melkein jo siellä.

    Leijailimme yhä ylöspäin, läpi avaruuden jonkin aikaa. Yhtäkkiä hiljaisuus keskeytyi. Minun enkelitoverini sanoi:

    ”Et vieläkään pääse sinne”.

    ”En vieläkään ja minä luulin, että olemme jo melkein siellä”, ajattelin, mutta ennen kuin ehdin valittaa tätä, hän jatkoi:

    ”Herra antaa sinulle tehtävän”.

    ”Tehtävän – tehtävän minulle – minä luulin, että tehtäväni on jo tehty”, aprikoin itsekseni.

    ”Herra lähettää sinut takaisin maan päälle varoittamaan ihmisiä, että he kiiruhtaisivat valmistautumaan, sillä Jeesus tulee pian”, enkeli selitti.

    ”Jeesus tulee pian!”

    En ollut koskaan kuullut Jeesuksen pikaisesta tulemisesta. Pastorimme ei ollut koskaan kertonut siitä pienessä kirkossamme. Nyt enkeli sanoo, että minun tulee palata maan päälle, kertomaan ihmisille, että Jeesus tulee pian. Minun teki mieleni nurkua ja ehdottaa, että joku muu kertoisi ihmisille maan päällä Kristuksen tulemisesta – minä halusin mennä taivaaseen jälleen ja halusin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Halusin jatkaa matkaani.

    Kun sydämeni kieltäytyi vastaamasta sanomaan, jonka enkeli oli minulle ilmoittanut, enkä voinut alistua palaamaan tämän kyyneleiden maan suruihin ja sydänkipuihin, Herra puhui minulle itse. Hän muistutti minua lupauksesta, jonka olin tehnyt kahdeksan päivää ennen parantumistani.

    Olin luvannut Herralle, että menisin, mihin Hän haluaa minun menevän, tekisin, mitä Hän haluaa minun tekevän ja sanoisin, mitä Hän haluaa minun sanovan, jos Hän vain parantaa ruumiini. Hän muistutti minua siitä, että Hän oli parantanut minut neljä tuntia ennen kuolemaani. Jotkut ihmiset ihmettelevät, miksi Herra paransi minut ja salli minun sitten kuolla. En ole siitä varma, mutta luulen, että siihen oli tärkeä syy. Hänen olisi ollut vaikea saada minut suostumaan maan päälle palaamiseen, jollei Hän olisi parantanut minua aikaisemmin. Hän muistutti minua lupauksestani ja tapahtuneesta parantumisesta. Ruumiini oli terve – kaikki epämuodostumat ja taudit olivat kadonneet, vaikka ruumis lepäsi kuolleena ja kylmänä vuoteella.

    ”Haluatko mennä?”, Herra kysyi.

    En ollut vielä täydellisesti vakuuttunut, enkä halukas palaamaan maan päälle. Halusin jatkaa matkaa edessäni olevaan kauniiseen kaupunkiin. Sieluni kapinoi sitä ajatusta vastaan, että minun pitäisi palata takaisin likaiseen, mustaan maahan. Lopuksi Herra pyysi minua katsomaan alas maan päälle. Ensimmäistä kertaa silmäni kääntyivät maata kohti sen jälkeen, kun olin liittynyt taivaalliseen saattajaan. Katsahdin sinne ja Herra näytti minulle kadotettujen joukkojen tummat hahmot ryntäämässä alas kapeata tietä päät kohotettuina, näkemättä matkan määrää, kunnes syöksyivät jyrkänteen yli epätoivon mylvivään, kirkuvaan ja ulvovaan kuiluun. Näky voitti säälivän sydämeni ja suostuin palaamaan, varoittaakseni heitä.

    Katsellessani ympärilleni huomasin olevani yksin. Enkelisaattajani oli mennyt, enkä nähnyt Herraa. Nopeasti aloin leijailla alaspäin aivan yhtä höyhenenkeveästi, kuin olin noussut avaruuteen. Ajelehdin alas, alas, kunnes tulin pieneen maataloon, missä eloton ruumiillinen olentoni lepäsi.

    Niiden neljänkymmenenviiden minuutin aikana, jolloin olin poissa ruumiistani ja täydellisesti hengittämättä, eikä verenkiertoni toiminut, Jumala teki työtään äitini sydämessä. Sinä hetkenä, kun kuolin ja enoni sanoi: ”Hän on mennyt”, äitini juoksi viereiseen makuuhuoneeseen, lankesi polvilleen ja hautasi kasvonsa vuodepeitteeseen. Hän nyyhkytti:

”Oi Herra, näiden kolmen vuoden ajan olen pyytänyt Sinua, niin kuin vain olen osannut sen tehdä, että parantaisit hänet! Olen paastonnut ja rukoillut nämä kuusi kauheaa kouristuksen päivää. Oi Herra, olen tehnyt kaiken, minkä vain olen osannut tehdä! Herra, nytkin, vaikka elämä on jo mennyt hänestä, Sinä voit antaa hänet takaisin minulle. Anna minun tyttäreni takaisin minulle, rakas Herra, anna hänet takaisin minulle!”

    Jumala kuuli hänen huutonsa ja puhui hänelle korvin kuultavasti:

”Sinä olet pyytänyt hänen parantumistaan, mutta annatko hänet minulle?”

    Äiti luuli rukoilevansa oikein. Hän halusi hänet takaisin, mutta itselleen.

Kuitenkin hän huusi: ”Kyllä Herra, annan hänet Sinulle! Hän saa mennä vaikka maan ääriin, en ole häntä siitä estävä, jos vain haluat antaa hänet takaisin minulle!”

    Voin vilpittömästi sanoa, että äitini piti tämän juhlallisen lupauksensa.

Kaikkien matkojeni aikana Herran työssä hän ei ole kertaakaan ollut minua estämässä. Hän on aina kehottanut minua tottelemaan Herran johtoa elämässäni, vaikka se olisi vienyt minut tuhansien mailien päähän kodistani pitkiksi ajoiksi.

    Jumala tiesi, että Hänen täytyisi saada äitini suostumus, yhtä hyvin kuin minunkin, ennen kuin Hän lähetti minut takaisin. Olin alaikäinen, hädin tuskin seitsemäntoistavuotias ja vielä äitini tahdon alainen. Samoin kuin Aabraham asetti Iisakin alttarille, samoin hänkin vertauskuvallisesti asetti minut alttarille Herran palvelukseen. Hän suostui Herran vaatimukseen ja vihki minut Herran omaksi.

    Herra sanoi hänelle: ”Kuivaa silmäsi! Olen kuullut rukouksesi. Mene ja katso, mitä Minä, Herra, olen tehnyt!” Uskossa ja kuuliaisena Hänen äänelleen hän nousi Moorian vuoreltaan ja meni sydän täynnä odotusta ja luottavaisena huoneeseeni. Hän tuli suoraan vuoteeni ääreen, jolla eloton ruumiini lepäsi. Siinä ei vieläkään ollut mitään elonmerkkejä – ei sydämenlyöntejä, ei hengitystä. Oliko Jumala todellakin puhunut ja vastaisiko Hän rukoukseen? Olisiko Hän mahdollisesti erehtynyt? Hän tiesi, että Jumala oli puhunut ja vastaisi! Hän ei ollut erehtynyt, vaan odottaisi tässä.

    Ystävät ja naapurit kuiskailivat keskenään. Jättäessään huoneen hän oli hysteerinen. Oltuaan neljäkymmentäviisi minuuttia poissa, hän oli tullut kyllin tyyneksi, palatakseen uudelleen katsomaan tyttärensä tomumajaa. He eivät tahtoneet kiusata häntä. Antaa hänen vain seistä siinä vuoteen vieressä, niin kauan kuin hän haluaisi. Ei kestäisi kauan, ennen kuin tuo hahmo olisi asetettu syvälle äiti maan syliin, eikä se enää näkisi maan katoavaa elämää. He tarkkasivat häntä kiinteästi – valmiina auttamaan, jos hän menehtyisi suruunsa.

                                                            jatkuu …

 

©2018 VALKEUS - suntuubi.com