Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

7. luku: Kuolemaisillani

 

 

NIIN, OLIN JÄLLEEN KOTONA. Pieni farmarilamppu vuoteeni vieressä tuskin paloi. Sen lepattava valokin oli himmennetty minun puoleiseltani sivulta. Kun aukaisin silmäni, tunsin äitini kasvojen epäselvät piirteet heijastuneina öljylampun punaista, himmeää valoa vasten. Mikä vastakohta! Huone oli niin pimeä ja taivas niin loistavan kirkas. Miksi en saanut jäädä kirkkauteen?

    Tein liikkeen äitiä kohden. Hän kumartui syvään vuoteeni yli ja asetti korvansa kuiskaaville huulilleni.

    ”Mitä kello on?”, kysyin.

    ”Kolme minuuttia yli kaksitoista”, hän vastasi pehmeästi.

      Kuiskasin: ”Äiti, minulla ei enää koskaan tule olemaan kouristuksia”.

      Sitten näytin hänelle kieltäni – täydellisesti parantunutta, veren ollessa vielä kuitenkin kosteana huulillani. Osoitin kurkkuani. Struuma oli mennyt. He olivat kaikki niin surun vallassa, etteivät olleet huomanneet muutosta. Keskiyö oli jo ohi. Lääkärit eivät antaneet mitään toivoa, että olisin elänyt tuon ratkaisevan tunnin yli. He odottivat minun kuolevan millä hetkellä hyvänsä. Nyt olin tajuissani, täydellisesti tajuissani, ensimmäistä kertaa kuuteen vuorokauteen. Ainoa muisto noista kauheista kouristuksen päivistä oli muisto tuskallisesta janosta ja poltosta suussani ja kielelläni, heidän koettaessaan sammuttaa janoani kostealla sienellä, jota puserrettiin minun verisille huulilleni. Ne olivat pelottavia muistoja.

Mutta nyt lepäsin vuoteellani täydellisesti terveenä. Olin vielä heikko ja pystyin puhumaan vain kuiskaten.

    Heikkoudestani huolimatta tunsin oloni suurenmoiseksi. Oli kuitenkin vaikeaa totuttautua tähän huonepahaseen, kun ajattelin valkeata Helmikaupunkia. Halusin takaisin taivaaseen ja tunsin, että tekisin pian uuden matkan. Minusta alkoi tuntua, että pian kuolen.

 

_ _ _ _ _

 

   

    Aloin astella alas kuoleman kuutamoista laaksoa. En tuntenut tuskaa, sillä ruumiini oli täydellisesti terve, mutta olin kuolemaisillani. Seuraavina viitenä tuntina koin Herran edessä, huolimatta täydellisestä parantumisestani, että olin kuolemaisillani. Taivalsin alas ”Varjojen laaksoon”, mutta polku ei ollut varjoinen. Jeesus kulki käsi minun kädessäni. En pelännyt. Halusin mennä eteenpäin. Kuljettuani jonkin matkaa alaspäin kapenevaa tietä, tulin kuoleman joelle. Se ei ollut ylivoimainen joki minulle. Kadotetuille sieluille se tosin on myrskyisä, Kuohuva vesiryöppy, mutta minulle se oli vain silta, jonka yli saatoin helposti kulkea. Tunsin jalkojeni muuttuvan kylmiksi, kun uskaltauduin veteen. Astuin eteenpäin sen jäisiin vesiin, kunnes kylmenin vyötäisiäni myöten. Mutta minun ei tarvinnut enää mennä eteenpäin, sillä enkelit saapuivat.

    Rakkaat, säälin täyttämät ihmiset, jotka olivat kerääntyneet kotiini, tekivät kaiken voitavansa säilyttääkseen elämäni. Enoni teki viimeisen yrityksen minun auttamisekseni. Olettaen verenkierron olevan liian heikko lämmittämään ruumistani, hän sai naiset tuomaan höyryävän kuumia kääreitä ja asettamaan ne jaloilleni ja ruumiilleni. Sillä hetkellä kun ne koskettivat kalman kylmää pintaani, jalkani kohosivat 15-20cm ylös vuoteesta. Vika ei ollut huonossa verenkierrossa, vaan kuolema oli saamassa otteen ruumiistani.

    Tiesin kuoleman olevan lähellä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että pienen maatalomme katto poistettiin. Kun aurinko lähetti ensimmäiset ruusunpunaiset säteensä Mississipin seudun aamutaivaalle, näin ilmojen olevan täynnä linnunkaltaisia olentoja. Taivas pimeni niiden paljoudesta. Ne laskeutuivat alas, kunnes saapuivat niin lähelle taivaan ja maan lähellä, että tunsin ne. Se oli taivaan sotajoukko, johon olin neljä tuntia aikaisemmin tutustunut Herran läsnä ollessa. Eräs heistä erosi nopeasti joukosta ja laskeutui huoneeni nurkkaan. sinne hän pysähtyi perheeni hyvästellessä minua.

    Äiti seisoi vuoteeni vieressä rukoillen yhä Jumalaa säästämään minut. Kun näin taivaallisen kuoron lähestyvän, huusin heikolla äänelläni: 

”He tulevat luokseni, ettekö näe heitä? He tulevat, he tulevat luokseni”.

Ajattelin, että jokaisen huoneessa olijan pitäisi nähdä heidät. Näin heidät selvästi ja tiesin, että he tulivat minun luokseni.

    Sukulaiseni kulkivat hitaasti vuoteeni ohitse antaen jäähyväissuudelman sinisille huulilleni ja pudottaen kuuman tuskan kyyneleen jäiselle poskelleni. Sisareni puhkesi nyyhkytyksiin heidän sanoessaan minulle:

”Hyvästi”.

    Pikku veljeni suuteli minua hellästi ohi kulkiessaan, mutta käsitti vähän sitä tuskaa, jota vanhemmat tunsivat tietäessään kuoleman merkityksen ja eron karvauden. Lopulta äiti kumartui ylitseni, veti minut rintaansa vasten ja itki.

    Sanoin: ”Äiti, älä itke, ole hyvä, älä itke! Menen juuri kotiin. Menen kotiin Jeesuksen luo. Tapaamme siellä”.

    Vastahakoisesti ja ikään kuin haluten taistella epämieluista, mustaviittaista olentoa vastaan, joka oli tunkeutumassa sisään turmellakseen hänen pienen kotinsa onnen, äiti suoristautui ja seisoi vuoteeni vieressä.

    Hengitin kerran syvään ja ilman taistelun häivettäkään erkanin ruumiistani liittyäkseni taivaalliseen saattajaan, joka kärsivällisesti odotti huoneen nurkassa, kunnes olin sanonut jäähyväiset äidilleni.

                                                               

                                                            jatkuu …

.

©2019 VALKEUS - suntuubi.com