Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

5. luku: Kohtalokas sairauskohtaus

 

 

Kaikki mitä lääketiede voi tehdä, tehtiin terveyteni palauttamiseksi. Se toi ajoittaisen helpotuksen, mutta mikään ei osoittanut, että se olisi pysyväinen. Tuska tuli asteittain pahemmaksi, laihduin ja kuihduin. Olin avuton ja jonkun piti olla minua lakkaamatta taluttamassa.

     Toivo parantumisesta oli kuihtunut jälleen, niin kuin täydessä kukassa oleva ruusu pudottaa sametinpehmeät terälehtensä tomuun sateen jälkeen. Me yritimme rukoilla, mutta taivas tuntui vaskelta ja koko maailma erittäin harmaalta. Meistä alkoi tuntua kuin olisimme kerjäläisiä, jotka kohottavat näkemättömät silmäkuoppansa taivasta kohti ja toistavat uudelleen ja uudelleen ruikuttavan huutonsa. Kuitenkin oli sydämessäni tyyni luottamus siihen, että Jumala oli kumartunut kirkkaudessaan kuuntelemaan meidän heikoimpiakin pyyntöjämme. Se rauha, joka tuli sieluuni synnyttäen pelastuslaulun neljäntoista iässä oli vielä jäljellä rientäessäni seitsemäntoista iässä ennenaikaista kuolemaa kohti.

    Niitä tuskia, joita jouduin kestämään, ei voi kuvailla. Ne suuret määrät huumausaineita, joita minulle määrättiin, eivät onnistuneet lievittämään tuskaa, vaan kärsin hirvittävästi.

    Eräänä päivänä, kun äiti oli poissa huoneesta ja huuleni olivat vääntyneet tuskasta kapeaksi viivaksi, ponnistauduin tuskallisesti vuoteestani, kunnes polveni muodostivat lattialla muodottoman kasan. Hautasin kasvoni vuoteeni juuri pestyihin lakanoihin ja vuodatin sydämeni Herran eteen. ”Rakas Herra, mutisin, - olen näinä kolmena vuotena pyytänyt Sinulta parantumista”.

    Olin pyytänyt parantumista niin hyvin kuin olin osannut. Halusin Jumalan parantavan minut ja vaikuttavan sen, että lääkeaineet tekisivät tehtävänsä. ”Rakas Herra, olen anonut parantumista näinä kolmena vuotena, mutta ei näytä olevan Sinun tahtosi parantaa minua. Olen kärsinyt niin paljon tuskaa. Olen jokaiselle vain taakkana. nyt haluan, että otat minut pois. Olen alistunut kuolemaan. Haluan päästä tuskastani ja olemasta enää kauempaa toisten kuormana”. Nyt olin ensimmäisen kerran kaikkien sairauksieni aikana alistunut kuolemaan.

    Herra vastasi minulle kuultavalla äänellä. Kuulin Hänen äänensä yhtä selvänä, kuin Samuel muinoin kuuli Hänet yön hiljaisuudessa Eelin talossa. Herra sanoi minulle: ”Sinä olet pyytänyt parantumista, mutta et ole koskaan sanonut tahtovasi tehdä työtä hyväkseni”. Ja minä ajattelin:

”Olenko todella ollut niin itsekäs, Herra? En ollut koskaan ajatellut saarnaamista. Olin baptisti ja uskoin muiden seurakunnan jäsenten mukaan, että naisten tuli pysyä hiljaa seurakunnassa. He saattoivat kyllä opiskella tullakseen lähetyssaarnaajiksi, mutta eivät voineet toimia saarnaajina kotimaassa. He olivat kyllä tarpeeksi taitavia saarnaamaan Afrikan pakanoille, mutta eivät kykeneviä saarnaamaan Amerikan pakanoille”. Huolimatta tästä epäonnistuneesta käsityksestä tein lupaukseni Herralle. Sanoin: ”Herra, jos tahdot parantaa ruumiini, menen minne Sinä tahdot minun menevän. Sanon, mitä Sinä tahdot minun sanovan”. Ja samalla hetkellä sydämeni tuntui pakahtuvan. Minusta tuntui kuin pieni pyörä olisi alkanut pyöriä sisälläni ympäriinsä. Aloin vavista ja pelkäsin. Siitä lähtien olen tiennyt, että Jumalan voima vaikutti ruumiissani ja sielussani. Jos olisin tiennyt kuinka tulee antautua Kristukselle, olisin epäilemättä tullut täytetyksi Pyhällä Hengellä, mutta silloin luulin kuolevani. Tiesin, että Hän oli kuullut rukoukseni ja sanonut sielulleni, että Hän vastaa pyyntööni. Tunsin varmuudella, että Hän joko antaa minun kuolla hyvin pian tai sitten Hän parantaa minut viivyttelemättä.

    Herätys oli käynnissä baptistikirkossamme. Epäileväinen pastori oli poissa kaupungista ja seurakunnassa oli eräs kookas, vanha mies, jonka elämä oli yhtä puhdas kuin ne lumivalkeat hiukset, jotka laskeutuivat hänen hartioilleen ja hänellä oli usko, joka todisti Jumalan ihmeitä tekevästä voimasta. Halusin mennä näkemään tätä herätystä. ollessani vielä polvillani puhumassa Jumalalle, tein pyyntöni Hänelle tiettäväksi. Myös rikollisten viimeinen pyyntö täytetään ja jos Herra antaisi minun kuolla, varmasti Hän soisi minulle oikeuden vielä viimeisen kerran käydä kirkossa. Rukoiltuani aloin tuntea itseni paremmaksi.

    Kun äiti tuli huoneeseen, kerroin hänelle, että halusin mennä kirkkoon sinä iltana. Hän oli varma, etten olisi siihen tarpeeksi voimakas, mutta suostui pyyntööni, jos luulisin kykeneväni tekemään matkan. Jokainen oli hämmästynyt nähdessään minut kirkossa. Meni9n kuoroonkin ja lauloin koko sydämestäni. Ajattelin, että se on viimeinen kerta, kun laulan maanpäällisessä kuorossa. Oletin, että seuraavan kerran laulaisin sovitettujen kuorossa, kun liittyisin heihin Jumalan valtaistuimen ympärillä.

    Seuraavana päivänä tunsin itseni paljon huonommaksi, mutta pyysin kuitenkin Herralta, että Hän sallisi minun osallistua kokoukseen vielä yhden ainoan kerran. Emme ole koskaan tyytyväisiä. Olin sairas, mutta kokosin kaiken sen vähäisen voiman, mikä minulla oli ja lähdin jälleen kirkkoon. Tällä kertaa en kyennyt laulamaan kuorossa. Istuin kirkon takaosassa pelosta, että saisin uuden sydän- ja selkärankakohtauksen. Suunnilleen kokouksen puolivälissä minut kannettiin ulos tiedottomana. Minut sijoitettiin tätini autoon ja ajettiin kotiin. Tätini huomasi, miten vaarallisesti sairas olin ja pyysi minua tulemaan kanssaan kotiinsa, jos tulisin jälleen avuttomaksi sairaaksi, eikä minulla olisi ketään muita kuin äiti ja pikku veli kotona. Kieltäydyin ja sanoin enteellisesti: ”Ei, menen kotiin enkä koskaan enää lähde sieltä muuta kuin ruumisarkussa tai kävellen omin voimin terveenä ja hyvinvoivana. Se oli todellakin Jumalan Henki, joka innoitti nämä sanat. Ne olivat totta.

    Heti saavuttuani kotiin minua kohtasi kauhea kouristus, ensimmäinen laatuaan, jonka olin koskaan kokenut. En voinut hallita ruumistani, minulla ei ollut voimaa siihen. Ystävät, jotka seurasivat meitä kotiini, olivat kykenemättömiä auttamaan äitiäni saamaan minut vuoteeseen. He ryntäsivät hakemaan lääkäriä. Lääkäri saapui heti ja määräsi useita lääkkeitä, joilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta. Minulla oli jatkuvasti kouristuksia. Niin pian kuin toinen oli ohi, toinen seurasi muutaman sekunnin kuluttua.. Leukani pureutuivat yhteen, kun kouristukset iskivät minuun, kieleni joutui hampaitteni väliin ja pureskelin sen pahoin. Sen haavoista vuoti verta. Monta kertaa äitini otti veitsen käteensä ja pani sen hampaitteni väliin vapauttaakseen kieleni niiden puristuksesta. Kun suuhuni pantiin karkeita välineitä estämään minua puremasta kieltäni verille, kitalakeni ja ikeneni vahingoittuivat ja haavoittuivat pahoin. Veri juoksi virtanaan kielestäni ja suustani. Se hyytyi kurkkuuni ja tukehdutti minua, kunnes hengitykseni tuntui salpautuvan. Monta kertaa äiti pani sormensa vahingoittumiselle alttiiksi niiden sekuntien ja minuuttien ajaksi, jotka kuluivat kouristusten välillä, työntämällä ne kurkkuuni ja poistamalla hyytyneen veren ja liman.

    Jälleen perhelääkärimme neuvotteli erään Marksista, Mississipistä olevan kirurgin kanssa. Hänen tuomionsa oli nyt niin kuin ennenkin;

 hauta. Ei ollut mitään toivoa täydellisestä parantumisesta. Oli vain vähän mahdollisuuksia elämän säilymiseen. Hän sanoi, että olin niin vaarallisessa tilassa, ettei minua voitu siirtää sairaalaan, koska en eläisi noiden viiden mailin matkaa, vaikka ambulanssi ajaisi miten hiljaa tahansa. Jos parantuisin riittävästi voidakseni kestää leikkauksen, hän kyllä suorittaisi sen, mutta saavuttaisi ehkä vain osittaisen tuloksen. Se oli ainoa toivo, mitä äidilleni saatettiin antaa.

    Perhelääkärimme palasi takaisin seuraavana aamuna. Hän oli epävarma, tapaisiko minua enää elossa. Hän löysi minut jatkuvissa kouristuksissa ja tiedottomana, niin kuin olin ollut viimeksi kuluneiden kuuden päivän ajan. Jälleen hän tutki ruumiini, jota ei voitu hallita. Kiihtyneenä hän sanoi sitten äidille: ”Rouva White, minusta on vaikea sanoa tätä teille, mutta Lura on nyt kuolemaisillaan. Me olemme tehneet kaiken, minkä voimme. Voisin kutsua minkä erikoislääkärin tahansa, mutta se ei auttaisi asiaa. Olemme tehneet kaiken minkä lääketiede tällaisessa tapauksessa voi tehdä. Lura kuolee ja jos aiotte lähettää kutsumaan sukulaisianne, tehkää se heti. Nämä kouristukset jatkuvat, kunnes hän eroaa elämästä. Hän voi kuolla jo seuraavan kohtauksen aikana, mutta voi mahdollisesti kestää keskiyöhönkin asti. Joka tapauksessa hän kuolee yön aikana. Teidän suostumuksellanne voin antaa hänelle suoneen ratkaisevan huumausainepistoksen, joka pysäyttää kouristukset ja antaa rauhallisen kuoleman. Jos emme sitä tee, hänellä on jatkuvasti kouristuksia ja hän kuolee sellaiseen vääntyneeseen asentoon kuin hänellä nyt on.

    Äiti suostui pistoksen antamiseen. Hänen säälinsä ei voinut kärsiä sellaista ajatusta, että kuolisin niin säälittävään asentoon. Lääkäri valmisti lääkkeen ja työnsi sen ruumiiseeni. Se oli myöhäistä. Sairauteni oli jo niin pitkällä. Verenkiertoni oli niin heikko silloin, ettei se vienyt lääkettä eteenpäin paljoakaan. Lääkäri pudisti päätään ja kehotti äitiäni järjestämään oloni niin mukavaksi kuin mahdollista ja odottamaan loppua.

    Äiti katsoi tuota kookasta miestä, joka oli taitava alallaan ja uskonkipinän leimahtaessa hänen sielussaan hän sanoi: ”Mutta tohtori, eikö Jumala voi?” Tämä pelokas ääni palautti esiin kaiken myötätunnon tuon hyvän miehen ystävällisessä sielussa. Hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja rohkaisi häntä sanomalla: ”Jos jotakin on tehtävissä, sen saa aikaan korkeampi voima kuin lääketiede.”

    Sinä iltana saapui taloomme hurskas, valkohapsinen, pyhitetty baptistievankelista. Hän oli joka päivä tullut katsomaan minua ja rohkaisemaan äitiä. Se oli herätyksen viimeinen päivä kirkossa, mutta ei äidin sydämessä. Tämä viimeinen vierailu oli kuin valomajakka myrskyssä äidilleni, joka oli rukoillut ja paastonnut ilman unta ja lepoa kuuden vuorokauden aikana. Noiden kuusi päivää ja yötä kestäneiden kouristusten aikana hän oli pysynyt kiinteästi vuoteeni vieressä. Sinä päivänä evankelista kertoi äidilleni, että hän oli nähnyt näyn ollessaan samana aamuna rukoilemassa. Jumala oli näyttänyt hänelle, että tulisin elämään ja olemaan ”Jeesukselle palava valo”. Tämä toivonsanoma repäisi suruharson äitini epätoivoisen sielun yltä. Hänen uskonsa heräsi eloon ja hän sai jälleen Jumalaan luottavan asenteensa ja taisteli itsensä eroon saatanan pilkallisesta epäuskosta.

    Kouristukset jatkuivat puoliyöhön asti – siihen kriittiseen hetkeen, jonka lääkäri oli ennalta määrännyt kuolinhetkekseni. Kolmetoista voimakasta miestä ja naista piteli kouristuvaa ruumistani vuoteella odottaen jännittyneenä, että loppu tulisi ja esirippu putoaisi ….           jatkuu

 

 

 

©2018 VALKEUS - suntuubi.com