Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                      2.luku: Takaisin Jumalan luo
 
 
 
Olin nyt jälleen äitini luona ja rohkaisin mieleni palatakseni takaisin pyhäkouluun ja jumalanpalveluksiin. Vaikka tunsin itseni hengellisessä mielessä ulkonaisesti kylmäksi, sydämeni oli kuitenkin arka Jumalan edessä. Ensimmäinen saarna, jonka baptistipastori piti pienessä maalaiskappelissamme kirkkoon palattuamme, toi tuomion tuhlaajan sieluuni. Saarnan jälkeen hän kehotti niitä nostamaan kätensä, jotka tahtoivat mennä kotiinsa ja kysyä Herralta, mitä Hän tahtoi heidän tekevän. Käteni nousi automaattisesti. Jälkeenpäin ihmettelin, mikä sai käteni nousemaan.
     Seuraava viikko oli jostain syystä erikoinen elämässäni. En ollut sairas ja kuitenkin olin sairas. Minulla ei ollut ruokahalua, en voinut nukkua ja sisimmässäni oli paino, jota sanat eivät voi kuvailla. Se oli enemmän kuin saatoin kestää. Ajattelin, että sen täytyi johtua siitä lupauksesta, jonka olin tehnyt pastorille sunnuntaiaamuna. En ollut totellut, enkä pitänyt lupaustani, mutta se ei jäänyt mielestäni hetkeksikään. Epätoivoissani lähdin kotoa eräänä iltapäivänä ja kuljin lokaista kärrytietä ränsistyneeseen ulkorakennukseen, joka oli hylätty käytöstä vuosia sitten. Menin sinne sisään, nurkkaukseen, joka oli kauimpana tiestä. Siellä polvistuin roskaläjälle, joka oli siihen lakaistu.
Tyhjensin raskaan sydämeni Herralle. En tiennyt kuinka tuli rukoilla. Ainoa rukoukseni, jonka olin koskaan rukoillut ääneen, oli tapahtunut pienenä lapsena.
     Sanat, jotka olin kuullut sunnuntaiaamuna, tulivat minulle uudelleen:
”Herra, mitä haluat minun tekevän?” Toistin niitä uudelleen ja uudelleen. Äkkiä kyyneleet alkoivat virrata silmistäni ja särkynyt sydämeni läikehtiä kurkkuuni saakka. Raamatun jakeet, joita olin painanut mieleeni pyhäkoulussa monia vuosia sitten, alkoivat soida korvissani Herran opettaessa minua: ”Tee parannus” ja ”Jos me tunnustamme syntimme, on Hän uskollinen ja vanhurskas, niin että Hän antaa meille synnit anteeksi”. Sitten aloin tunnustaa syntejäni ja katua niitä yksitellen, kunnes Jumalan mielen mukaisen surun lämpimät kyyneleet virtasivat alas poskilleni ja roskiin jalkojeni juureen muodostui lammikko. Syntini levitettiin eteeni nähtäviksi, ikään kuin ne olisivat luetteloidut. Viimeisenä oli listalla pienen hajuvesipullon varkaus, Se oli kadonnut mielestäni kuukausien ajaksi, mutta sitä ei oltu koskaan pesty sielustani. Siinä se seisoi edessäni, niin kuin vääryyden vuori. Se erotti minut Jumalasta yhtä varmasti, kuin se olisi ollut pankkiryöstö. Mutta minä näin, että se pyyhittiin pois sydämeni lehdeltä. Herran ilo virtasi sieluuni. Olin saanut anteeksi, olin sovitettu. Syntini olivat menneet, olin pelastettu ja menin kotiin laulaen. Linnut tuntuivat laulavan kanssani ja aurinko näytti loistavammalta kuin koskaan aikaisemmin. Minulla oli auringonpaiste sielussani.
     Seuraavana sunnuntaina otettiin seurakuntaan uusia jäseniä ja minä ilmoittaudun seurakuntaan. Pastori kysyi uskoimmeko, että Jeesus on maailman Vapahtaja. Koskaan hän ei tiedustellut, olimmeko ”syntyneet uudelleen”, todella uudestaan luodut uskon kautta Jeesuksen sovintovereen. Meitä ei kehotettu polvistumaan tai rukoilemaan. Seurakunnassa ei ollut mitään alttaria, jossa olisi voitu polvistua, sillä alttari oli siihen aikaan poistettu. Tiesin, että olin sovitettu ja liityin iloisena seurakuntaan sinä aamuna. Hurskas metodistiäitini ei vastustellut, vaan iloitsi nähdessään minut kastettavan upottamalla vuoristojoessa, joka mutkitteli vuorien välissä alas mahtavaan Mississipiin.
     Äitini ja minä työskentelimme ahkerasti seuraavina kuukausina toivossa, että saisimme hyvän sadon. Rahaa oli niukalti, eikä isäpuoleni jättänyt mitään omaisuutta eikä pankkitalletuksia. Elimme kädestä suuhun ansaiten leipämme otsamme hiessä. Tein työtä yhtä kovasti, ellei kovemmin kuin aikaisemmin. Mutta se oli helpompaa, koska tein sitä vapaasta tahdostani, rakkaudesta pientä heikkoa äitiäni ja nelivuotiasta veljeäni kohtaan. Monena päivänä poimin 200 tai 250 naulaa puuvillaa. Se on miehen päivätyö Mississipin puuvillakentillä. Kannoin raskaita säkkejä, jotka olivat täynnä puuvillaa, peltorivien päästä aitaukseen tai vankkureille pitkien matkojen päähän. Ponnistus oli liian suuri ja terveyteni murtui.
     Aloin tuntea ankaria tuskia kyljessäni. Oikean käteni puristus, kun se painui kylkeäni vasten kantaessani selässäni raskaita puuvillasäkkejä, aiheutti sairauteni. Perhelääkäri totesi sairauteni krooniseksi umpisuolentulehdukseksi. Kun kohtaukset tulivat, oli minun pakko mennä vuoteeseeni ja pitää päiväkausia jääpusseja kylkeäni vasten. Lääkäri vaati minua alistumaan leikkaukseen, mutta kieltäydyin, koska äiti tarvitsi minua pellolla. Hänellä ei ollut ketään, joka olisi auttanut häntä ja hän itsekin vietti useita kuukausia vuodessa sairasvuoteella potien pellagraa(=eteläisissä maissa esiintyvä pilaantuneen maissin aiheuttama myrkytyksen tapainen tauti). Tämä hänen tautinsa oli pahanlaatuinen. Se oli niin vaikea, että kaikki hänen hiuksensa lähtivät ja lääkäri pelkäsi, että se menee hänen aivoihinsa ja aiheuttaa mielisairauden. Mutta Jumala, joka oli tukenut häntä lukuisissa koetuksissa ja vastoinkäymisissä hänen leskeytensä aikana, tuli nytkin hänen pelastuksekseen. Herra paransi hänet silmänräpäyksessä, kun hän paastosi ja rukoili parantumiseni puolesta joitakin kuukausia myöhemmin.
     Kylkeni tuli kipeämmäksi ja jokainen kohtaus oli entistä vaikeampi. Eräänä iltana lääkäri tapasi minut arveluttavassa tilassa äitini kutsuttua hänet. Umpisuolenlisäkkeeni oli puhkeamaisillaan. Hän vaati, että minun tuli lähteä kiireesti sairaalaan. Ei ollut aikaa hukattavana. Äiti oli sairas, eikä voinut lähteä kanssani pitkälle matkalle Memphikseen Tennesseehen. Niin minun täytyi lähteä ilman ainoatakaan sukulaista ja huusin tuskasta, kun minut otettiin baptistisairaalaan. Vaikka kylkeni oli miltei jäätynyt jääpakkauksista, niin tuska oli hirvittävä. Rauhoittavat lääkkeet, joita sairaanhoitajat antoivat, toivat vain vähän helpotusta, viettäessäni tuota kiduttavaa yötä.
     Varhain seuraavana aamuna he siirsivät minut paareille, veivät kiireesti hissiin, ylös kolmanteen kerrokseen ja sitten leikkaussaliin.
Jälleen minut siirrettiin – tällä kertaa leikkauspöydälle. Välittömästi kirurgi, apulaiset ja sairaanhoitajat ryhtyivät valmistamaan minua leikkaukseen. He kiinnittivät minut pöytään hihnoilla ja kiinnittivät naamarin kasvoilleni. En ollut koskaan ennen ollut leikkaussalissa ja ihmettelin, miksi he sitoivat silmäni. Havaitsin pian, että se oli eetterikypärä. Sairaanhoitajatar kehotti minua hengittämään syvään. Avasin suuni ja vähitellen vaivuin uneen.
     Olin päättänyt pysytellä hereillä ja seurata leikkausta. Minulle oli kerrottu kotipuolessa, että jotkut olivat nukahtaneet, eivätkä olleet koskaan heränneet leikkauksesta. Halusin olla varma siitä, ettei se tapahtuisi minulle. Taistelin nukkumista vastaan eetteristä huolimatta. Siitä oli seurauksena, että panin heidät antamaan minulle paljon suuremman annoksen kuin tavallisesti oli välttämätöntä.
     Ennen kuin antauduin kohtalooni tekounessa, kuulin kirurgin kysyvän apulaiseltaan, miksi minua ei ollut tuotu aikaisemmin. Lisäkkeeni oli puhjennut ja oli vain yksi mahdollisuus tuhannesta selviytyä, hän sanoi. Se ei antanut minulle kovinkaan mukavaa tunnetta – satoja maileja poissa kotoa, eikä ainuttakaan ystävää tai omaista vierelläni. Minulla ei ollut koskaan ollut onnea. Sisartani Lucillea oli aina onnistanut. Hän meni ulos ja löysi rahaa. Jos minulla oli rahaa ja menin ulos, niin tavallisesti kadotin sen. Tunsin nyt mahdollisuuteni hyvin vähäisiksi. Jos vain yksi tuhannesta parantuu, oli parempi ”toimittaa talonsa”, sillä tulisin kuolemaan.
     Aloin rukoilla lapsen rukoustani: ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota luoksesi”. Minusta näytti, että Herra astui juuri silloin sisään leikkaussalin ovesta. Hän tuli luokseni ja otti minua kädestä kiinni. Tunsin itseni turvalliseksi. Voi olla, että se oli lääkärin tai sairaanhoitajan käsi, mutta minulle se oli Jeesuksen käsi. Nopeasti ja hiljaa vaivuin uneen.
     Kahdeksan tuntia myöhemmin heräsin havaiten rukoilevani ääneen. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteeni vieressä lasi vettä kädessään. Hän kertoi, että olin rukoillut ääneen koko tuon kahdeksan tunnin ajan ja häirinnyt koko sairaalaa. Ymmärsin, että Jumalan Henki oli rukoillut kauttani. Kun kukaan ei ollut lähelläni rukoilemassa puolestani, Jumala korvasi sen antamalla rukouksen omien huulteni kautta.
     Sairaanhoitajatar vaati minua juomaan vettä. He olivat antaneet minulle liikaa eetteriä ja ellei sitä saataisi poistumaan, se olisi hyvin kohtalokasta. Join veden tietäen, etten ollut koskaan elämässäni kyennyt oksentamaan. Monesti olin ottanut kaikkein voimakkaimpia lääkkeitä, mitä lääkäri oli voinut määrätä, saadakseni ruokani tulemaan ylös, mutta ne eivät olleet auttaneet. Nyt joisin varmaan kuoleman, ellei vesi auttaisi. Mutta ihme tapahtui: eetteri poistui ruumiistani. Hoiputtuani kolme tai neljä päivää elämän ja kuoleman välillä aloin hitaasti parantua.
     Liika-annos eetteriä vahingoitti sydäntäni, jota jo lapsuudestani saakka kaulassani ollut struuma oli heikontanut. Siitä lähtien minulla alkoi olla sydänkohtauksia. Minun tuli aina pitää mukanani ammoniakkipulloa, enkä uskaltanut antautua vaaralle alttiiksi menemällä ulos ilman sitä. Myöskin täytyi jonkun toisen henkilön aina olla kanssani. En koskaan tiennyt, missä ja milloin pyörtyisin.
     Kun minut päästettiin sairaalasta, minulta vaadittiin lupaus, että tulisin vielä nielurisaleikkaukseen. Mutta en ajatellut koskaan sitä tehdä. He melkein tappoivat minut leikatessaan kylkeni, niin että jos he vielä leikkaisivat kurkkuni, kuolisin varmasti. Minulta kiellettiin kaikenlainen työ ainakin vuoden ajaksi kotonani. Ruumiini oli pahoin heikentynyt ja murtunut sairaudestani ja leikkauksesta.
     Äitini oli yhä sairas, kun tulin kotiin. Kuitenkin hän pakottautui tekemään sekä peltotyötä että kotityötä. Lääkärin määräyksestä huolimatta en voinut välttää kiusausta auttaa häntä. En saattanut kestää, kun näin hänet raatamassa jatkuvasti ja hän oli kuitenkin sairas. Niin pian kuin olin saanut kylliksi voimia voidakseni lähteä puuvillapellolle, aloin korjata puuvillaa ja auttaa äitiä hoitamaan itseään ja kahta lastaan. Kun kevät saapui ja me vieläkin keräsimme edellisen sadon jäännöksiä, tunsin itseni heikoksi. En tahtonut kuitenkaan antautua tunteitteni valtaan ja jatkoin puuvillan keräämistä pitkäperjantaihin saakka.
 
jatkuu...
©2018 VALKEUS - suntuubi.com