Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kirja: Lura Johnson Grubb
         Heräsin kuolleista kertoakseni taivaasta
 
 
 
 
                             Esipuhe
 
 
Vastauksena niihin lukemattomiin pyyntöihin, jotka minulle on lähetetty neljäntoista vuoden aikana, joiden kuluessa olen satoja kertoja todistanut tuhansille ihmisille, saatan nämä sivut nöyrästi julkisuuteen todistukseksi Jumalan kirkkaudesta. Hänelle kuuluu kaikki kunnia jokapäiväisistä ja yliluonnollisista tapahtumista ja kokemuksista, jotka on kudottu elämäni kuvakudokseen. Tämä teos on ikään kuin sen lisääntyvän taakan purkautuminen, taakan, joka yhä raskaammin on painanut sieluani ja koskee sanomaa Kristuksen pikaisesta tulemisesta ja suurten joukkojen välinpitämätöntä suhtautumista siihen. Uskon, että julistaessani tämän kirjan avulla evankeliumia Hänen tulemuksestaan, voin saavuttaa ne pelastumattomien ihmisten suuret joukot, joille minun olisi mahdotonta suullisesti viedä sanomaani.
     Luottaen siihen, että lukija tästä saa innoitusta sielulleen ja uskoa Vapahtajaamme, joka voi parantaa sekä ruumiin että hengen, omistan tämän teoksen sen lukijoille Jeesuksen nimessä
 
 
                                                                Lura Johnson Grubb
 
 
                           
                            Alkusanat
 
 
Tämän harvinaisen teoksen kirjoittajan nimi ”Ihmetyttö”(Miracle girl)
kiiri elokuussa 1932 kautta maailman. Lura Johnson mainittiin etusivun uutisena eri maiden sanomalehdissä. Hän oli todistettavasti kuollut ja herännyt eloon.. Oli tapahtunut ihme, jota ei voitu kieltää. Tuo 17-vuotias tyttö aiheutti sensaation, jonka vaikutus oli se, minkä Jumala oli tarkoittanutkin: ihmiset tekivät parannusta, itkivät syntejään ja syntyivät uusiksi luomuksiksi Kristuksessa Jeesuksessa. Lura Johnsonista, myöhemmästä rouva Grubbista, tuli Jeesuksen vaikuttavimpia todistuksia maan päällä. Hänen henkilökohtainen todistuksensa elämästä kuoleman takana ja valtaistuimella istuvasta Kuninkaasta, Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, joka käski hänen palata elämään varoittamaan ihmisiä suruttomasta elämästä, koska Hän tulee pian, on kaikunut jo 25 vuotta (v.1958). Kesällä 1955 rouva Grubb kävi miehensä kanssa myös Suomessa ja hänen todistuksensa täälläkin vaikutti voimakkaasti kuulijoihin. Olemme iloisia saadessamme tämän merkittävän todistuksen nyt myös Suomeksi. Siunatkoon se jokaista lukijaa ja muistuttakoon siitä, että tämä maallinen elämä on vain matkalla oloa iankaikkiseen elämään. Riippuu meistä itsestämme, miten iankaikkisuuden vietämme. ”Joka uskoo, sitä ei tuomita, mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen”. Suhteemme ylösnousseeseen Vapahtajaan ratkaisee iankaikkisen kohtalomme, ei mikään muu.
 
 
 
 
1.    luku: Lapsuusaika Mississipissä
 
Synnyin Mississipin valtiossa Yhdysvalloissa. Vanhemmillani ei ollut runsaasti tämän maailman hyvää, mutta he olivat hengellisesti rikkaita.
He olivat pyhitettyjä kristittyjä. Kolme huonetta käsittävä yksinkertainen maalaistalo, jonka isäni oli rakentanut kumpuista maastoa olevalle neljänkymmenen aarin alueelle Water Valleyn kaupungin lähistöllä, ei ollut kovinkaan taidokas.. Se ei seurannut mitään vallitsevaa rakennustapaa. Se oli kaunistelematon, mutta kodikas ja puhdas. Tähän ilmapiiriin ja ympäristöön saavuin Joe Johnsonin ja Josie Potts Johnsonin kahdeksan onnellista vuotta käsittäneen avioliiton kolmantena pienokaisena.
     Kymmenen lyhyen kuukauden kuluttua murhenäytelmä hiipi salaa tähän rauhalliseen maalaisympäristöön. Mustaviittainen kuolema tuli eräänä yönä hiljaa isäni huoneeseen ja otti häntä kädestä. Hän oli ollut sairaana yhdeksän päivää, ennen kuin sai kutsun ja nousi korkeuteen. Hän oli valmis lähtöön, eikä pelännyt kuolemaa.
     Tuona iltapäivänä ennen kuolemaansa hän kutsui tätini vuoteensa laidalle ja kertoi tälle unensa, josta oli juuri herännyt. Hän kuiskasi: ”Näin ihmeellisen unen. Menin kauniiseen kaupunkiin ja seisoin sen kultaisilla kaduilla”. Ja äkkiä hän hymyili lohduttavat jäähyväisensä ja liiteli aamun siivin ikuisen päivän maahan.
     Elämä ei ollut helppoa ilman isää, sillä turvamme oli mennyt. Kun kaikki yksinkertaisten, mutta vaikuttavien hautajaisten menot oli maksettu, ei ollut yhtään rahaa jäljellä. Äitini piti kuitenkin yhä uskonsa Jumalaan, joka ei ollut koskaan häntä pettänyt. Hän rukoili ja Jumala vastasi. Ensimmäisen dollarin, jonka hän sai, lahjoitti vanha ja hurskas metodistipastori, joka olisi voinut käyttää sen itse eikä hänellä sittenkään olisi ollut kuin välttämätön. Kuitenkin Jumala palkitsi häntä hänen uskollisuudestaan, sillä tuo dollari oli perustus, jolle äitini rakensi sen luottamuksensa Jumalaan, joka oli moninkertaistava hänen tarmonsa ja dollarinsa ja tekevä hänelle mahdolliseksi pitää huolta kolmesta pienestä tyttärestään. Hän oli hauras ja hento, mutta hänellä oli rautainen tahto ja horjumaton usko. Hänen tunnuslauseensa oli kehotus: ”Auta itse itseäsi, niin Jumala auttaa sinua”. Se oli hänen filosofiansa. Hän antoi tahdon ja Jumala antoi tien. Hän ei koskaan epäillyt Jumalan Sanaa, joka sanoo;
”Minun Jumalani on rikkautensa mukaisesti täyttävä kaikki teidän tarpeenne kirkkaudessa Kristuksessa Jeesuksessa”. Fil. 4:19
     Pian isäni kuoleman jälkeen naapurit kehottivat äitiäni menemään uusiin naimisiin, mutta hän kieltäytyi keskustelemasta sellaisesta vaarallisesta ajatuksesta. Hän väitti, että vastuu oli liian suuri, hän ei tahtonut koskaan luovuttaa lapsiaan kasvatusisälle. Jotkut ehdottivat, että hän antaisi lapsensa ottolapsiksi hyviin perheisiin. Hän ei ottanut tätäkään harkitsematonta ajatusta huomioon. Hän sulki pienokaisensa syliinsä ja aivan kuin leijonaäiti puolustaa pentujaan, hän torjui jokaisen ehdotuksen. Hän aikoi huolehtia tytöistään ilman maallisen isän apua ja erottamatta heitä toisistaan tai itsestään. Hän väitti, että Jumala oli asian näin järjestänyt ja olisi uskollinen häntä kohtaan, jos hän jatkuvasti panisi luottamuksensa Häneen.
     Äiti aikoi huolehtia meistä niin kauan, kuin hänen ruumissaan olisi voimaa tehdä kovaa työtä puuvillaistutuksilla. Hän tiesi, ettei olisi helppoa kaivaa uutta maata, rakentaa aitoja, ajaa vikuroivaa muulia ja kyntää, istuttaa, kuokkia, leikata puuvillaa, korjata tähkiä, pitää tulot ja menot tasapainossa ja hoitaa kolmea isätöntä lasta. Hän kantoi minua ja raahasi mukanaan työvälineensä kahden sisareni tepastellessa hänen perässään pelloille, jotka olivat kilometrin päässä kotoa. Pelloilla olimme monta tuntia. Me nousimme auringon noustessa, mutta joskus olimme jo pellolla siihen aikaan. Joka ilta oli miltei pimeää palatessamme kotiin tehdäksemme siellä taloustyöt. Kuutena päivänä viikossa äitini työskenteli pitkään pelloilla, mutta sunnuntai oli lepopäivä – se oli Herran päivä.
     Me emme omistaneet monia pukuja, eivätkä ne vähätkään olleet hienointa laatua, mutta ne olivat puhtaat. Siitä piti äiti huolta. Lauantai-iltana, kun peltotyö oli ohi, päivällinen syöty ja astiat puhtaina kaapissa, äiti pesi, tärkkäsi ja silitti pienet pukumme. Hän teki sen varmaankin sen tähden, että ne olivat puhtaat, kun sunnuntaina menimme kirkkoon.
Ei ole synti olla köyhä, mutta on melkein synti olla likainen, niin äitini ajatteli. Hän ei koskaan joutunut kiusaukseen esittää sitä kulunutta väitettä,, ettei ollut vaatteita kirkossa käymiseen. Jos meillä oli vaatteet, joita käytimme työssä, meillä oli myös vaatteet, joita käytimme kirkkomatkalla. Suojapuvut ja karkea puuvillakangas olivat aivan yhtä hyvät, kuin silkki ja satiini, jos ne vain pidettiin puhtaina.
     Joka sunnuntaiaamu me nousimme kuten tavallisesti, söimme aamiaisemme, puimme yllemme tärkätyt pukumme ja lähdimme lähimpään kirkkoon. Tavallisesti äiti seurasi meitä ja niin tulisi kaikkien vanhempien tehdä. Silloinkin, kun hän oli sairas ja kykenemätön itse lähtemään, hän lähetti kuitenkin meidät Herran huoneeseen. Matka kotoa kirkkoon ei suinkaan ollut vain yksi tai kaksi korttelinväliä. Se oli tavallisesti yksi tai kaksi mailia. Ja satoi tai paistoi, me olimme paikoillamme Herran päivänä. On hämmästyttävää, kuinka usein ihmiset sallivat pienen sadekuuron pidättää heidät poissa hengellisestä kokouksesta, vaikka he melkein näkevät kokoushuoneen ikkunastaan.
     Muistan erään sunnuntaiaamun, kun äitini oli sairaana. Hän ei kyennyt lähtemään kokoukseen silloin. Minä olin kolmetoistavuotias, mutta kuvittelin olevani kolmekymmentäkolme. Olin saavuttanut jo hyvän tottumuksen säännöllisessä pyhäkoulun käymisessä. Sinä aamuna tapasin kuitenkin ennen kirkkoon saapumistani pari maailmallismielistä nuorta paikkakunnaltamme. He olivat menossa kutsuille ja pyysivät minua tulemaan mukaansa. Ensiksi kieltäydyin, mutta he jatkoivat pyytämistään. Pian heidän lupauksensa, että palaisimme, ennen kuin jumalanpalvelus päättyisi, voitti minun paremman minäni. He sanoivat, ettei kukaan saisi tietää siitä. Mutta ”ole varma, että syntisi löytävät sinut”. Eräs naapurintyttö tuli kotiini ennen minua kysymään äidiltäni miksi en ollut pyhäkoulussa. Hän ajatteli, että ehkä minä olen sairas. Kun sitten saavuin kotini eteen, tunsin äkkiä itseni todella sairaaksi. Näin äidin tulevan vitsa kädessään. Se, että olin kolmetoistavuotias, merkitsi hänelle vähän kun olin kurituksen tarpeessa. Olin vielä hänen kattonsa alla ja söin hänen pöydästään. Hän marssitti minut makuuhuoneeseen, veti ikkunaverhon alas ja antoi minulle tuon vanhanaikaisen kurituksen, joka teki meidän esi-isästämme kunnon kansalaisia ja joka tekisi esikuvallisia kansalaisia myös tämän päivän nuorista rikollisistamme.
     Nykyajan lasten rikollisuusprobleema olisi miltei tarpeeton, jolleivät vanhemmat kasvattaisivat lapsiaan tuolla ”itsensä ilmaisemistavalla”:
Antaa heidän tehdä sitä, mitä he luonnostaan haluavat. Todistan tässä, etten koskaan tuon kokemuksen jälkeen laiminlyönyt pyhäkouluani. Ja ymmärrän tänä päivänä, että minä en ehkä olisi Kristuksen palveluksessa, jos äitini olisi laiminlyönyt velvollisuutensa sinä sunnuntaiaamuna. Herra oli vakavissaan, kun Hän puhui ”vitsan säästämisestä ja lapsen vihaamisesta”. Palaaminen menneen sukupolven kurinpidollisiin rangaistuksiin olisi hyvin tarpeellinen.
     Kului monta laihaa elonkorjuuta ja sitten saapui sana meidän mäellemme, että puuvillasadot valtion suistoalueella olivat runsaat. Maanviljelijät tekivät siellä rahaa. Kuvittelin tätä kuullessani lapsellisesti, että kun puuvillapensaan vartta heilutetaan, siitä vierisi rahaa. Saatoin tuskin kuvitella mielessäni, että noihin runsaisiin satoihin oli päästy vain monien ankarien työtuntien avulla. Mutta minä opin sen varsin pian.
     Monen kuukauden ajan suistoalueelle saavuttuamme nautin suuresti ratsastaessani äitini puuvillasäkillä toista riviä ylös, toista alas. Se oli hauskaa ja minä oli hemmoteltu. Oli kevytmielistä minulta, seitsenvuotiaalta tytöltä ratsastaa puuvillasäkillä, jota raahasi hento sairaalloinen äitini. Mutta ratsastushuvi ei kestänyt kovin kauan.
     Vaikka äiti oli sanonut, ettei hän enää koskaan menisi naimisiin eikä saattaisi lapsiaan kasvatusisän valtaan, hän käytti hyväkseen naisen etuoikeutta. Hän muutti mielensä. Oikea mies saapui. Hän oli vakuuttunut, että lapset olisivat nyt kyllin vanhoja ymmärtääkseen uuden avioliiton. Sen vuoksi hän suunnitteli mennä naimisiin kookkaan, komean ja rotevan Edgar M. Whiten kanssa Sledgestä Mississipin valtiosta.
     Sydäntämme särki, kun kuulimme äitimme laulavan: ”Menkää lapset ja lopettakaa itkunne, sillä teillä on pian oleva uusi isä. Emme voineet sitä kestää. Vanhin sisareni tuli epäluuloiseksi äidin ja herra Whiten suhteen. Eräänä päivänä äiti lähetti meidät yksin pellolle. Hän oli aina tullut kanssamme, ellei hän ollut sairas ja vuoteessa. Tuona päivänä hän näytti aivan terveeltä eikä kuitenkaan tullut pellolle. Se näytti hyvin omituiselta. Kulkiessamme puuvillakentälle vanhin sisareni päätteli, että äitini suunnitteli naimisiinmenoa sinä päivänä. Sen vuoksi hän lähetti minut takaisin kotiin vakoilemaan äitiäni ja sitten tiedottamaan hänelle pellolle, jos jotain epätavallista tapahtuisi. Kun äiti näki minut, hän käski minun mennä takaisin työhön. Kieltäydyin menemästä ja hän kiskaisi maasta puuvillanvarren kuistin läheltä. Varrella, tähkillä ja kaikella, mitä siihen kuului, hän opetti minulle, kuka antoi määräyksiä. Kun saavuin takaisin pellolle, sisareni kiskaisi maasta toisen puuvillanvarren tähkineen päivineen ja lähetti minut tulisella kiireellä takaisin kotiin.
     Äiti huomasi, ettei hyödyttänyt pitää asiaa salassa. Hän lähetti minut naapuriin hakemaan uutta pukua, joka oli tehty minulle.. Mutta vieläkään hän ei paljastanut suunnitelmaansa. Kun näin herra Whiten ja monet muut maanviljelijät, jotka olivat kokoontuneet naapuritaloon pukeutuneina pyhävaatteisiinsa työvaatteiden sijasta, otin pukuni ja juoksin kotiin niin nopeasti kuin pienistä kintuistani pääsin. Pudotin puvun vuoteelleni ja juoksin talon läpi ja sitten pellolle huutaen sisarelleni: ”Tulkaa nopeasti kotiin, tulkaa nopeasti kotiin!” Tuo uusi puku oli ensimmäinen ja ainoa, joka ei tuottanut minulle mitään iloa. Sydämeni oli murtunut ja olin kauhean onneton. En halunnut äidin menevän naimisiin, enkä kasvatusisää. Halusin äidin yksin itselleni.
     Kaikista lapsellisista huomautuksistamme huolimatta emme onnistuneet kääntämään äitimme mieltä. Hääpäivä tuli. Kun ajoimme vihkiäisiin istuin äitini sylissä ja nyyhkytin niin, että sydän oli särkyä rinnassani. Mutta matka kotiin oli toisenlainen. Kasvatusisäni otti minut syliinsä. En uskaltanut itkeä, sillä hän väitti, että äiti oli liian hento ja heikko pitämään minua. Ajattelin, että tiedän sen paremmin, koska hän oli pitänyt minua seitsemän vuotta. Olin hänen lapsensa ja tunsin, että tulisin aina olemaan. Ennen kuin he menivät naimisiin, hän toi meille lapsille karamelleja ja purukumia. Hän kutsui meitä kauniiksi pieniksi nukeikseen. Tuona päivänä hänen polvellaan tunsin, että sävel oli muuttunut.. Joka tapauksessa olisi tarvittu kokonainen makeistehdas lohduttamaan murtunutta mieltäni. Makeispussin sijasta hän antoi meille puuvillapussit jokaisena aamuna hääpäivän jälkeen ja opetti meille, kuinka meidän tuli nöyrästi totella häntä ja pitää rivimme puhtaina.
     Kuherruskuukausi käsitti selkää kivistävää työtä kuumilla, tomuisilla puuvillapelloilla. Sen kuherruskuukauden aikana pitivät rivinsä kasvatusisänsä vieressä ja pysyttelivät hänen mukanaan. En enää ratsastanut äidin puuvillasäkillä. En enää käyttäytynyt kuten lapsi.. Lyhyesti sanottuna opin poimimaan puuvillaa ja raahaamaan säkkiä mukanani. Hennot sormeni rupesivat vuotamaan verta ja niitä kivisti, kun tartuin teräväkärkisiin, äskettäin avautuneisiin tähkäpäihin saadakseni puuvillaa. Kului monta kuukautta, ennen kuin karaistuin kestämään keskikesän auringon polttavaa hellettä ja kurinpitäjä-kasvatusisän sortovaltaa. Kaduin päivää, jolloin jätimme kukkulat.
     Hyvin pian kirkkopäivämme jäivät. Meitä vaadittiin työskentelemään uutterasti koko viikko, erikoisesti keväällä, kesällä ja syksyllä. Kuuden päivän kova työ teki nuoret ruumiimme heikoiksi ja uupuneiksi. Meidät pakotettiin lepäämään sunnuntaisin ollaksemme jälleen virkeitä ja valmiina kuuden pitkän päivän ruumiilliseen työhön. Meidän ei sallittu käydä Jumalan huoneessa.
     Kasvoin tunteettomaksi sielussani noina taipuisan nuoruuden päivinä. Toverini olivat synnintekijöitä. He olivat nuoria ihmisiä, kuten minäkin, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa. Heillä ei ollut mitään periaatteita. Heitä ei oltu ohjattu vanhurskauden teille. Vaikka olinkin poissa pyhäkoulusta ja jumalanpalveluksista, en koskaan voinut unohtaa enkä poiketa äitini perustavista kristinuskon opetuksista.
     Muistan erään matkan kaupunkiin syntitoverien joukossa. Kävimme viiden ja kymmenen sentin kaupoissa, joissa tytöt näpistivät hajuvesipulloja ja piilottivat ne taskuihinsa. Minäkin otin yhden, mutta panin sen jälleen takaisin. Se oli kuin kuuma peruna. Äitini oli aina sanonut meille, että jos hän joskus kuulisi meidän varastavan jotakin, hän hakkaisi meitä vitsalla jokaisella askeleella takaisinpäin ja panisi meidät palauttamaan tavaran ja pyytämään anteeksi. En koskaan unohda noita opetuksia. Otin toisen kerran hajuvesipullon. Jälleen pudotin sen takaisin. Lopulta tytöt sanoivat: ”Pane se taskuusi ja mennään, ennen kuin saat meidät kaikki linnaan”. Niin sitten hajuvesi tuli taskuuni ja me menimme huolettomasti ulos kaupasta. Kun saavuin kotiin ja avasin tuon pienen ja halvan sulotuoksuisen pullon, se tuntui minusta löyhkältä, joka nousi ylös Jumalan sieraimiin. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt murhan. Koskaan aikaisemmin en ollut ottanut mitään, joka ei kuulunut minulle. Tiesin, että Jumala oli tyytymätön. Kun kaadoin pois viimeisen tipan ja heitin pois pullon, päästin helpotuksen huokauksen ja vähitellen unohdin tekemäni synnin.
     Rasittavat työpäivät saivat aikaan, että molemmat sisareni menivät naimisiin jo neljätoistavuotiaina. He toivoivat saavansa helpotusta yksitoikkoiseen aherrukseen, mutta tulivat pian huomaamaan, että elämä maalaistalossa ei koskaan ollut helppoa, olipa kysymyksessä sitten koti tai talo muualla. Kuitenkin heidän työnjohtajansa vaihtui, samoin syy kovaan työhön. He eivät tehneet enää työtä kasvatusisälle pakosta, nyt he tekivät työtä aivan yhtä kovasti miehelleen ja lapsilleen, mutta vapaaehtoisesti.
     Minun työni tuli vain vaikeammaksi sisarieni lähdettyä. Minun oli nyt tehtävä paitsi omaa työtäni myös heidän työnsä. Rupesin inhoamaan osaani elämässä. Sain sen käsityksen, että se oli vain raatamista ja orjuutta. Työni kasvoi vieläkin, kun äitini sairastui vakavasti vähän ennen veljeni syntymää ja oli kykenemätön kovaan työhön kuukausia sen jälkeenkin. Monia taloustöitä lisättiin muutenkin täyteen työlistaani.
Ja sydämessäni päätin sietää sitä ainoastaan siihen saakka, kun äitini olisi jälleen terve.
     Eräänä päivänä, kun isäpuoleni oli kyntämässä pellolla ja minä kuokkimassa puuvillaa portin lähellä, heitin kuokan pois, menin kotiin ja pyysin äitiäni panemaan kokoon vähät vaatteeni. Halusin jättää kodin. Se oli yksi elämäni raskaimmista hetkistä – kolmetoistavuotias tyttö jättämässä äitinsä. Kyyneleet vierivät hänen poskillensa, kun hän heilutti minulle jäähyväisiksi kiivetessäni taka-aidan ylitse oikaistakseni sivutielle. Kun isäpuoleni havaitsi poissaoloni pellolta, olin jo monen mailin päässä kulkemassa sisareni kotiin.
     Oleskelin sisareni luona monta kuukautta. Eräänä päivänä saimme uutisen, että isäpuoleni oli kuollut. Hän oli saanut keuhkotulehduksen ja menehtynyt siihen. Hänet haudattiin Lambertiin Mississipissä ja hento leski kantoi neljävuotiaan poikansa yksinäiseen maanviljelijän mökkiinsä. Äiti oli sairas, mutta päätti korjata satonsa. En voinut kestää ajatusta, että hän tekisi työtä yksinään ja tappaisi itsensä pelloilla. Niin palasin takaisin auttamaan. Me kaksi päätimme sadonkorjuun ja panimme muonavaramme talteen seuraavaa talvea varten.
 
jatkuu ...
 
 
 
 
 
 
©2018 VALKEUS - suntuubi.com